SCOTT WALKER: Bish Bosch

SCOTT WALKER
Bish Bosch
4AD

Milloin viimeksi olet musiikkia kuunnellessasi pelännyt? Säpsähdellyt, luullut kuulevasi omiasi ja huomannut pulssin kohoavan? Hanki tämä levy ja seuraa näitä ohjeita jos uskallat.

Aloita valmistautuminen hyvissä ajoin ja ota alle parin yön mahdollisimman lyhyet unet. Odota myöhäiseen iltaan kun muu talo nukkuu ja tunnet silmäluomiesi raskauden. Laita Bish Bosch soittimeen ja kuulokkeet korville, sammuta valot, sulje silmät ja paina playta. Takaan, että valveen ja unen rajamailla, näiden äänien äärellä viettämäsi 73 minuuttia eivät unohdu.

Ei musiikin pitäisi tuntua tältä: häiritsevältä ja jopa luotaantyöntävältä, mutta myös loputtoman kiehtovalta ja houkuttelevalta. Juuri siksi rakastan tätä levyä, aivan kuten rakastin vuoden 2006 parasta albumia The Driftiä, joka ilmestyessään tuntui täysin ylittämättömältä musiikin ja hälyäänten välistä maastoa tutkivassa ainutlaatuisuudessaan. Efektoidumpi ja levottomammin tyylistä toiseen poukkoileva Bish Bosch vie sen kaiken vielä pidemmälle. Jopa niin pitkälle, että huomaan paikoin miettiväni, että onko tämä enää edes musiikkia?

Rytmi ja laulaja tästä toki löytyy, samoin kitara ja muita tuttuja instrument­teja, mutta mitkään niistä eivät käyttäydy totutusti. Rytmi aloittaa levyn piinallisen takovana, paikoin se on läsnä vain aavistuksenomaisena pellin hivelynä ja usein sitä ei löydy lainkaan. Laulamisen sijaan Scott Walker manaa ja julistaa. Kitara hyökkää kimppuun arvaamatta ja usein rankasti käsiteltynä, koskettimissa tuntuu olevan jotain vialla ja jousisoittajat ja puhaltajat vaikuttavat menettäneen järkensä. Lisäksi kuuluu toisiaan vasten hankautuvien miekkojen kolinaa ja lukemattomia ääniä, joiden alkuperää voi vain arvailla.

Nämä äänet ohittavat järkeilyn ja analysoinnin iskien suoraan sinne tärkeimpään: munaskuihin ja selkäpiihin.

Bish Boschin ansiot eivät kuitenkaan lopu erikoisuuteen ja ehdottomuuteen, oikeastaan ne vasta alkavat siitä. Huikean pitkän ja monipuolisen uran tehnyt Scott Walker on myös tällä 14. levyllään miettinyt jokaisen tahdin ja sekunnin perinpohjaisesti. Täysin omanlaisen logiikan mukaan kulkeva, maksimaalisiin kontrasteihin luottava sovitustyö on nerokasta. Kakofonia on paikoin läpäisemätöntä, mutta vähintään yhtä paljon albumia määrittää minimalismi ja hiljaisuus. Levyn täydellisen selkeä soundi kielii äärimmäisestä huolellisuudesta ja ammattitaidosta. Tällaisia levyjä ei tehdä makuuhuoneessa ja halvalla.

Levy on pitkä, mutta sen rytmitys toimii hyvin. Hektinen avausraita See You Don’t Bump His Head tyhjentää mielen täydellisesti, hengästyttävä nimihirviö SDSS1416+13B (Zercon, A Flagpole Sitter) nousee levyn kiintopisteeksi jo pituutensa (21:43) puolesta ja videonakin julkaistu Epizootics sisältää ehkä selkeimmät tarttumaotteet. Todellinen yllätys on kuitenkin levyn päättävä, hauras The Day The Conducator Died, joka on kitarasointuineen ja laulumelodioineen omituisen normaali, ainakin suhteessa kaikkeen edeltäneeseen.

Varmasti on ihmisiä, jotka haluaisivat Scott Walkerin vielä palaavan neljän ensimmäisen sooloalbuminsa majesteettisten balladien maailmaan, mutta itse uskon ja myös toivon, ettei sellainen kiinnosta Scottia pätkääkään. Ja varmasti on ihmisiä, jotka pitävät tätä elitistisenä älykkötaidepaskana, mutta uskallan väittää, että Bish Boschissa on kyse nimenomaan päinvastaisesta: tästä vaikuttuminen ei vaadi musiikin teorian tai viitekehyksen tuntemista, sillä nämä äänet ohittavat järkeilyn ja analysoinnin iskien suoraan sinne tärkeimpään: munaskuihin ja selkäpiihin. Eikä sovi unohtaa sitä, että Bish Bosch on paikoin hykerryttävän hauskaa musiikkia niin dadan täyteisten sanojensa kuin äänikuvansakin (pierulta kuulostavat äänet Corps De Blah’ssa) puolesta.

The Driftiin, samoin kuin useimpiin Scott Walkerin julkaisuihin 1960-luvulta lähtien, on tullut palattua säännöllisesti vuosi toisensa jälkeen. Bish Boschin tapauksessa yhteinen matkamme on vasta alkanut. Emme tule tapaamaan joka yö, mutta silloin kun kohtaamme, maa allani järisee.