SCOTT WALKER: The Drift

Arvio julkaistu Soundissa 05/2006.
Kirjoittanut: Jarmo Vähähaka.

Elokuvassa Kellopeli Appelsiini on kohtaus, jossa päähenkilö Alexia aivopestään vieroksumaan väkivaltaa pakottamalla hänet katsomaan shokeeraavaa kuvamateriaalia toistuvasti. Jos samaan ryhdyttäisiin käyttämällä vain musiikkia, olisi soundtrack tuohon yritykseen tässä.

Arvio

SCOTT WALKER
The Drift
4AD

Elokuvassa Kellopeli Appelsiini on kohtaus, jossa päähenkilö Alexia aivopestään vieroksumaan väkivaltaa pakottamalla hänet katsomaan shokeeraavaa kuvamateriaalia toistuvasti. Jos samaan ryhdyttäisiin käyttämällä vain musiikkia, olisi soundtrack tuohon yritykseen tässä. Tähän levyyn on sisällytetty niin Bosnian sota, Jeesuksen ristiinnaulitseminen kuin WTC:n terrori-iskutkin. Ja näillä tuskin edes raapaistaan pintaa.

Suurimman osan ajasta olen hämilläni ja peloissani siitä, mitä lauluissa tapahtuu. Kasakat karauttavat läpi ruusuniityn, Benito Mussolinin ja tämän rakastajattaren hirtettyjä ruumiita tökitään kepeillä, aasi kiljuu kuolontuskissaan, haarukoita kiillotetaan ja niillä isketään. Välillä tuntuu, että lauseet seuraavat toisiaan ilman minkäänlaista keskinäistä yhteyttä. Kaikkea sirpalemaista kuvastoa ympäröivät yhtä hajanaiset kappalerakenteet ja painajaismaiset vapaamuotoiset sovitukset. Mistään ei tahdo saada kiinni, seesteinen hetki saattaa rikkoutua odottamatta infernaaliseen jousien vyöryyn. Ahdistaa ja on vaikea hengittää. Pitäisikö tämän levyn kannessa olla varoitustarra sen kuuntelusta mahdollisesti aiheutuvasta mielenterveyden järkkymisestä?

Scott Walkerin, julkisuutta kaihtavan myyttisen neron, edellinen julkaisu oli vuonna 1995 ilmestynyt ja ristiriitaisen vastaanoton saanut lumoava, pirstaleinen ja epäsovinnainen Tilt. Verrattuna The Driftiin se kuulostaa, jos ei ihan Aquan Barbie Girliltä, niin huomattavan paljon helpommin lähestyttävältä ja seesteiseltä. Vaikka jo Tilt oli valovuosien päässä valtavirrasta, ei se juurikaan antanut vihiä siitä, että seuraavaksi tulisi jotain näin järisyttävää. Jos artisti tarvitsee kymmenen vuotta tällaisen kypsyttelyyn, niin kaikki valta hänelle. Walkerin mestariteoksena mainitaan yleensä maaginen Scott 4 (1969). The Drift on vähintään yhtä hyvä. Onko kuitenkaan mitään järkeä verrata kahta näin erilaista levyä, vaikka kyseessä on saman artistin tuotos? Huikeaa silti, että joku pystyy liki 40 vuoden jakson ääripäissä luomaan taiteellisesti yhtä elinvoimaista jälkeä. Popmusiikin (voiko The Driftiä edes luokitella popiksi?) on yleensä katsottu olevan nuorten miesten heiniä. Vaan aika vähissä taitavat olla uudet brittibändit, joilla ei 63-vuotias Scott Walker juuri nyt pyyhkisi lattiaa.

Levy kestää järisyttävät 70 minuuttia. Ensimmäiset kuuntelukerrat tahtoivat jäädä poikkeuksetta kesken ja öiseen aikaan kuulokkeilla kuuntelu loppui nopeaan, kun pelko hiipi pyjamaan. Samaan aikaan äärimmäisen luotaantyöntävän ja kiehtovan levyn pariin palaa kuitenkin aina uudestaan. Kaiken tämän brutaalin ja painostavan ilmapiirin keskelle tuo absurdin häivähdyksen hetki, jolloin Walker imitoi Väiski Vemmelsäärtä ja riekkuu: ”What’s up, doc?” Tekotaiteellista paskaa? Kaikkea muuta..

Lisää luettavaa