Tämän levyn kuuntelu aiheuttaa yhtä pahan olon kuin tinapaperin pureskelu. Miksi ihmeessä siis haaskaan aikaani The Scriptin puleerattuun paskaan? Ehkä saadakseni selville, mikä vastikään sinkautti yhtyeen Britannian albumilistan ykköseksi.
Ällöimmillään The Scriptin sisäsiististä musiikista tulee mieleen James Blunt. Paljon alemmas bändi ei siis voi vajota. Parhaimmillaan levyn musiikki muistuttaa Keane-yhtyettä Timbalandin tuottamana. Sekään ei ole kovin paljon, mutta juuri sopivasti ihan kivaa radiopoppia etsiville kanavapäälliköille. Levyn ainoa ”rockaava” biisi on Rusty Halo, joka kuulostaa studiomuusikoilta soittamassa The Policen ponnetonta täyteraitaa.
The Scriptin ensimmäisessä albumissa ei haise eletty elämä, vaan pelkkä bisnes. Ei ole mikään yllätys oivaltaa, että kaksi yhtyeen jäsenistä on viettänyt aikaansa Yhdysvalloissa tuottamistemppuja Rodney Jerkinsin ja Dallas Austinin kaltaisten isojen nimien kanssa opetellen. Muodollisesti kaikki onkin kohdallaan, mutta tällaiselle näennäismodernille limalle ei silti kannatta altistua edes hätätapauksessa.
