SHADOWPLAY: Morgue – The Complete Recordings

Yleensä kun kulttibändi-kortti vedetään esiin, vastaanottajan on syytä nostaa varautumisen astetta. Liian helposti termillä perustellaan jotain sellaista, mikä ei ansaitse enempää huomiota eikä itse asiassa olisi alun perinkään ansainnut tulla mainituksi.

Helsinkiläisen Shadowplayn yhteydessä kulttiyhtye-sanaa viljeltiin silloin, kun kokoonpano vasta heräili 1980-luvun puolivälin tienoilla. Kulttibändi-sanan arvo on kärsinyt täydellisen inflaation niiden vuosien aikana, jotka Shadowplay on ollut hengissä, ja siksi on turha enää lastata onttona kaikuvan kiertoilmauksen taakkaa yhtyeen harteille. Kultissa kyse oli oikeasti siitä, että musiikkitoimittajien ja rokki-intoilijoiden lemmikki kiinnosti vain niukasti ostavaa yleisöä, mutta sehän ei huonontanut musiikin laatua.

Shadowplayn ura on ihmissukupolven mittainen, mutta suurimman osan ajasta yhtye on ollut juuri ja juuri olemassa. Jo 1980-luvun puolivälissä pääkaupunkiseudulla huhuttiin uudesta ja ihmeellisestä orkesterista niin kovaäänisesti, että viesti kantautui myös maaseudulle. Silti kesti vuosia ennen kuin juorut konkretisoituivat ensimmäiseksi albumiksi Touch And Glow.

Vuonna 1988 ilmestynyt levy kiteytti Shadowplayn musiikin tunnusmerkit. Brandi Ifgrayn voimakkaan pianon piiskaamissa ralleissa kuuluivat yökerhojen hämäryys, tupakansavun käheyttämä trumpetti, veltosti tarinoiva laulaja ja laiskan jazzahtava tunnelma. Ensimmäisen levyn kappaleissa on hetkellisesti läsnä myös improvisoinnin tuntu. Brandi itse kutsui aikoinaan Shadowplayn musiikkia feikkijazziksi, mutta se oli myös varsin erikoinen cocktail popralleista, punk-kaahauksesta, metelikitaroinnista ja jopa glam rockista.

Viileät yökerhotunnelmat vaihtuivat toisella albumilla Eggs & Pop (1993) sähäkkään indie-kitarointiin. Vapaasti etenevien tarinoiden sijaan albumilla on selkeämpiä popbiisejä ja tarttuvia kertosäkeitä, mikä tekee levystä helpommin lähestyttävän. Vaikutteiden ääripäistä löytyvät muun muassa Joy Division -vaikutteet (Too Good To Be True) ja sätkivä madchester-biitti (Foam). Shadowplay ei ollut tekijöilleen päätyö, joten ennen kolmatta albumia Raw Powder ehti vierähtää neljä vuotta, koska kukaan ei potkinut heitä riittävästi persiille. Albumillista indie-poppia leimaavat vankat kitarat ja erilaiset hälyäänet. Vaikutteiden kirjo vaihtelee The Cure -tunnelmista (Cling To It) Red Hot Chili Peppers -funkiin (Tremble On).

Kolmen cd:n Morgue-pakettiin on saatu helposti mahtumaan koko Shadowplayn tuotanto, jota on jatkettu muutamin live-bonuksin. Yhtye on vaikuttavimmillaan livenä, mutta näistä tuhnuisista tallenteista ei saa irti muuta kuin sen, että Iggy Pop -covereissa horjutaan kaaoksen partaalla.