Sin Cos Tanin kakkosalbumi käynnistyy komeasti. Singlenäkin julkaistu Limbo soi viileän kohtalokkaasti, ajankohtaisesti ja tyylikkäästi – ja kuulostaa kaupallisemmalta kuin yksikään viime vuonna ilmestyneen debyytin kappaleista. Biisin kertosäe jää päähän soimaan kertakuuntelulla, ja Juho Paalosmaa kruunaa kokonaisuuden erinomaisella laulusuorituksellaan.
Jos Afterlife vain jatkuisi yhtä tasokkaana. Part Of Men tanssittava poljento vielä vie mukananaan, mutta sen jälkeen albumi kurvaa turhan tavanomaisille poluille. Ritual, Heat, Destoyer ja Fair Rewards soljuvat läpi tyylipuhtaina synapopbiiseinä, mutta eivät saa tunteita heräämään edes lukuisten kuuntelukertojen jälkeen. Jori Hulkkosen monipuoliset rytmit ja taitavasti kudotut taustat toimivat sinänsä, mutta jotain jää puuttumaan.
Afterlife ei ole kuitenkaan huono levy, kaukana siitä. Se soinee tänäkin talvena monien 80-lukulaiseen, tummaan elektropoppiin mieltyneiden stereoissa. Ehkä odotukset vain olivat liian korkealla.
Fischerspoonerista tutun Casey Spoonerin kanssa tehty Avant Garde sentään nousee lentoon onnistuneen kertosäkeensä ja hienosti ristiin soivien synakuvioidensa ansiosta, ja jylhä tunnelmointi Burning Man päättää albumin onnistuneesti.
