STEVE MILLER BAND: Bingo!

Arvio julkaistu Soundissa 6/2010.
Kirjoittanut: Asko Alanen.

Steve Miller yrittää palailla aikuisrockin valtavirran ylellisyyksistä bluestaustoihinsa, jotka ulottuvat peräti 60 vuoden taakse aikaan, jolloin hän opetti luokkatoverilleen Boz Scaggsille kitaransoittoa.

Arvio

STEVE MILLER BAND
Bingo!
Roadrunner Records

Steve Miller yrittää palailla aikuisrockin valtavirran ylellisyyksistä bluestaustoihinsa, jotka ulottuvat peräti 60 vuoden taakse aikaan, jolloin hän opetti luokkatoverilleen Boz Scaggsille kitaransoittoa. Reissu rock-kitaristin reittikartan aivan ensimmäiseen risteykseen jää kuitenkin pahasti puolitiehen, sillä välillä ovat ”space cowboyn” tripit, mainstreamin porteille johtaneet erinomaiset kitarapoplevyt sekä jopa menestyksekäs discohenkinen Abracadabra-episodi. Bingo! on kokoelma hyvällä maulla valittuja blues- ja soul-covereita, joista kuitenkin puuttuu alkuperäisesittäjien särmä, sydän ja maanläheinen soundi lähes kokonaan.

Albumi alkaa kohtuullisen lupaavalla Jimmie Vaughan -lainalla Hey Yeah, jonka efekti- ja kaikusoundit puristavat sangen tiiviiksi pötköksi. Hetkeä myöhemmin Miller heittää samalta levyltä viereisenkin raidan Don’t Cha Know. Vaikka laulu sujuukin lähes yhtä hyvin, Vaughanin rennon luontevan kitaroinnin sijaan Miller tarjoaa itsetarkoituksellista sointikikkailua ja näpertelyä. Sama pätee Howlin’ Wolfin ja Otis Rushin avainbiiseihin Who’s Been Talkin’ ja All Your Love, jotka loikkaavat valkoisen brittibluesin yli ylituotetun eläytymisen ansaan.

Kun Millerin lauluäänikin on kompressoitu voimattomaksi, Otis Reddingin Tramp tai Jessie Hillin reipas Ooh Poo Pah Doo laimentuvat nolosti. Levy on iisiä korville, mutta aivan liian iisiä ravistellakseen oikeamieliseiä emootio-osastoja.

Lisää luettavaa