SUNNY DAY REAL ESTATE: Diary

Arvio julkaistu Soundissa 9/2009.
Kirjoittanut: Jari Jokirinne.

Sunny Day Real Estaten elinkaari jakautuu kahteen aktiiviseen kauteen, joista ensimmäisen pyrähdyksen tuloksena syntyivät debyytti Diary (1994) ja yhtyeen useaksi vuodeksi hajottanut LP2 (1995).

Arvio

SUNNY DAY REAL ESTATE
Diary
Sub Pop

Sunny Day Real Estaten elinkaari jakautuu kahteen aktiiviseen kauteen, joista ensimmäisen pyrähdyksen tuloksena syntyivät debyytti Diary (1994) ja yhtyeen useaksi vuodeksi hajottanut LP2 (1995). Mielenkiintoisinta ja samalla oudointa Sunny Dayn tarinassa on, että bändi hajosi juuri läpimurtonsa kynnyksellä, aivan kuin tietoisena vastareaktiona Nirvanan, Soundgardenin ja muiden Seattle-bändien valtaisalle menestykselle. Tätä valokeilan välttelyä tuki yhtyeen jääräpäinen kieltäytyminen haastatteluista ja pressivalokuvista. Yhtyeen toinen tuleminen vuosina 1997-2001 tuotti myös kaksi albumia, joista varsinkin riipaiseva joutsenlaulu The Rising Tide (2000) kuuluu olennaisena osana jokaisen vaihtoehtorockiin mieltyneen levyhyllyyn.

Diary-esikoinen on bändin levyistä helpoiten lähestyttävä. Yhtyeen tunnetuimmat kappaleet Seven, In Circles ja Shadows kuljettavat levyä suoraviivaisen iskevästi eteenpäin. Ne elementit, jotka nykypäivänä liitetään auttamatta emorockiin – kiihkeä, paikoin jopa nasaali laulu, rouheat kitarat ja äärimmilleen viety nyanssien käyttö –, ovat levyllä toistuvasti läsnä. Diaryn suurena plussana voi pitää sitä, että aika ei ole päässyt raapaisemaan tippaakaan sen tehosta. Erityisen upeaa on huomata, että varsinkin Seven on nykyään yhtä pysäyttävä raita kuin ilmestyessään.

LP2 sai nimensä yhtyeen sopimuspapereista, joissa siihen viitattiin simppelisti ”toisena lp:nä”. Näissä sessioissa Sunny Day Real Estate tuli tiensä päähän, mutta lähinnä johtokaksikko Jeremy Enigkin ja Dan Hoernerin sinnikkyyden vuoksi levy saatiin lopulta valmiiksi. Legenda kertoo, että LP2 toimitettiin Sub Popin pöydälle ilman mitään nimeä, saatteita tai kansitaidetta.

Yhtyeen välinpitämättömästä asenteesta kertoo, että rumpali William Goldsmithin herjalla heitetyn tokaisun perusteella kakkoslevyn kansista tehtiin kokonaan vaaleanpunaiset, koristeena ainoastaan yksinäinen kärpänen. Vuosien varrella kulttimaineeseen noussut levy saikin pian lisänimen The Pink Album ja useissa yhteyksissä sitä tituleerattiin ”kadonneeksi mestari­teokseksi”.

Vastakkaisiakin mielipiteitä on kuultu, sillä LP2 on kiistatta kunnianhimoinen, mutta hivenen sekava kokonaisuus. Levyltä paistavaa ahdistusta ja tuskaa eivät seesteisemmätkään kohdat pysty peittämään. Ei ihme, että tämän katharsiksen jälkeen Sunny Day Real Estate oli viimeistä lukua vaille valmista tavaraa. Enigk löysi uskonnon ja aloitti soolouran, Hoerner vetäytyi farmilleen ja Goldsmith sekä Nate Mendel liittyivät taivaltaan aloitelleeseen Foo Fightersiin.

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa