Animal Collectiven mestarillisen Merriweather Post Pavilion -levyn jälkeen toivoin, että eläinten vallankumous tapahtuisi todella tänä vuonna. Super Furry Animalsin cyber-karvakuonot ovat ennättäneet ansiokkaalla urallaan peräti yhdeksänteen albumiinsa. Dark Days/Light Yearsin musiikillinen logiikka on tuttuun tapaan kuin videopelin tasohyppelyistä: todellisuudesta pulahdetaan hetkessä vedenalaiseen salamaailmaan, isopäiset örkit voimaantuvat urotekoihin sieniä mutusteltuaan.
Dark Days/Light Years antaa kauan odotuttaa avautumistaan. Tämänkin jälkeen päälimmäinen tunne on pettymys. Laboratoriomaisten tyylikokeilujen lomaan mahtuu turhan paljon laiskaa purkkajytää, josta voi vetää viitteitä brittiläiseen proge-boogieen ja Bowien muoviseen glamrockiin, mutta joissa yhtye ei tunnu edes yrittävän parhaimpaansa. Yhtye tunnetusti osaa säveltää, mutta tällä levyllä se jumittuu alvariinsa lapsellisiin lallatuksiin.
Levyn suurimmat neronleimaukset jäävät kuriositeettien tasolle. Arabialaisen oud-luuttu-samplen päälle rakentuva The Very Best Of Neil Diamond (sic!) on melankolisesta melodiasta huolimatta merkillisellä tavalla riemastuttava ja addiktoiva kollaasi. 70-lukumaisesti pumppaava, saksankielisillä rinnakkaisvokaaleilla varustettu diskohumppa Inaugural Tramps on takuulla tyhmin (ja hauskin) kappale, joka on tänä vuonna julkaistu. Lliwiau Llacharin Gruff Rhys sössöttää aivan kuin hänen kielensä olisi juuri puudutettu. Levyn krautrock-junnauksella päättävä Pric jättää todellisuutta paremman jälkimaun.