SURUAIKA: Nekropoli

Suruaika ansaitsee ison kunnioituksen vilpittömästä asennoitumisestaan. Yhtyeen kakkoslevy tuntuu Tampere-aiheisia kansia, kolkkoja soundeja ja ahdistuneita tekstejä myöten – ja niistä huolimatta – hyvin aidolta. Suruaika on suoraa jatkumoa 80-luvun alun romanttiselle, punkhenkiselle goottirockille. Selkeimmän esikuvan paljastaa levylle versioitu Mustan Paraatin demo Toinen puoli, joka ei eroa mitenkään Nekropolin muusta materiaalista.

Nekropoli on monin tavoin onnistunut albumi. Matthew on tehnyt levylle useita todella komeita biisejä ja miehen lauluääni sopii yhtyeen tyyliin täydellisesti. Esimerkiksi Uskottomuudesta, Lunta elokuussa ja Kun kaikki nukkuvat ovat suomalaisen goottirockin ehdotonta huippua.

Pisteitä verottavat muutama tusinabiisi ja etenkin sanoitukset, jotka ovat toki tyyliltään genreuskollisia, mutta sisällöltään totaalisen tyhjiä. Esimerkiksi Kun kaikki nukkuvat kertoo "minusta", joka hiipii "Amurin varjoissa", mutta mistään ei selviä miksi. Ontto sanahelinä hämmästyttää sikälikin, että mukana on myös onnistuneita tarinoita ja hetken kuvauksia, kuten Uskottomuudesta ja Jotain kylmää.

Loistavat biisit ansaitsisivat huomattavasti tiukemmin soittavan bändin, etenkin rytmiryhmä saisi skarpata yhteistyötään. Kitarat kirskuvat sopivan raa'asti ja muutenkin tuotanto on kohdallaan, sillä vähänkään hiotumpana ja paremmilla soundeilla Suruaika saattaisi kuulostaa falskilta. Nyt yhtye väistelee taitavasti tahattoman komiikan karikot.