THEM CROOKED VULTURES: Them Crooked Vultures

THEM CROOKED VULTURES
Them Crooked Vultures
RCA

Tämä bändiprojekti mainittiin julkisesti ensimmäisen kerran, kun Mojo-lehti haastatteli Dave Grohlia vuonna 2005. Kesti varsin pitkään ennen kuin rumpuja soittavan Grohlin, laulaja-kitaristi Josh Hommen ja basisti John Paul Jonesin muodostama porukka sai biisinsä levylle saakka.

Josh Hommen vaimo ja rockuran reunassa itsekin riippuva Brody Dalle kertoi viime kesänä, että hänen miehensä johtama superbändi on ”vitun mahtava”. Makunsa kullakin, mutta enempi Them Crooked Vultures kuulostaa pelkältä tekijämiesten kelailulta. Tietenkin kolmikko soittaa rennosti ja voimakkaasti, mutta entä sitten? Ehkä tällaisesta tavarasta voi intoilla studion sohvalla kaljatölkki kädessä, mutta kotisohvalla tilanne on toinen.

Kun yhtyeen jäsenten ansioluettelosta löytyy Nirvanan, Foo Fightersin, Kyussin, The Queens Of The Stone Agen ja Led Zeppelinin kaltaisia bändejä, on sillä suuri yleisö valmiiksi odottamassa. Ja kun tuntee rokkidiggarien luonteenlaadun, heistä monille menisi näillä nimillä läpi millainen levy tahansa – nähtiinhän se vastikään surkuhupaisan Chinese Democracyn tapauksessa. Yhtä toivotonta räpistelyä Them Crooked Vulturesin lento ei ole, mutta jokaisen bändin jäsenen diskografiassa tämä albumi tulee jäämään alaviitteeksi.

Vaikka korppikotkista jokaisella on takanaan tasoltaan ja tyyliltään kaikenlaisia kollaboraatioita, odotukset olivat tämän levyn suhteen korkealla. Kun Dave Grohl ja Josh Homme soittivat yhdessä Songs For The Deafilla (2002), oli tuloksena QOTSAn paras albumi. Jotain jännittävää ja ainutlaatuista myös Them Crooked Vulturesin oli määrä tehdä. Sen sijaan trio paiskaa pöytään läjän äänekästä, 70-lukuista amerikanrockia, jossa ei ole turhaan nähty vaivaa biisintekoprosessin kanssa. Niin on usein aiemminkin käynyt ns. superyhtyeiden kanssa – projektilla ei ole mitään varsinaista saavutettavaa ja aika käytetään mieluummin johonkin muuhun kuin biisien tekemiseen.

Muutoin varsin vanhakantainen rockalbumi ei ole sitä mitaltaan. Sen 66 minuutissa olisi helpostikin vartin verran tiivistettävää. Aloittaa olisi voinut vaikka Warsaw Or The First Breath You Take -biisistä. Harvemmin tulee vietettyä kahdeksan minuuttia turhemman pökäleen parissa.

Ja kun tiputettavia biisejä rupeaa oikein etsimään, tuntuu oikeastaan ihan samalta, mitkä viiden ensimmäisen jälkeisistä olisi hylätty. Eivät ne viisikään erityisen teräviä ole, mutta pitävät sentään toiveita yllä. Kuunnelkaapa vaikka No One Loves Me -aloitus. Ihan pontevaa rokkausta, mutta tällaiset biisit Jack White hylkää kakkoslaatuna jo ennen studioon astumista. 

Kappaleista osiensa summaa suuremmaksi kasvaa vain vuoroin raskaasti askeltava ja psykedeelisesti kelluva Elephants. Hetkellistä hupia tarjoavat myös Gunmanin diskobiitti ja piukea wah wah -riffittely.

Viime aikoina Josh Hommen katalogiin on kirjattu vuorovuosin QOTSAn ja pöhköä rockia soittavan Eagles Of Death Metalin levyjä. Jokin aika sitten hän valitti, että hänellä ei ole enää aikaa myyttisille Desert Sessions -rupeamille. Juuri ne tulevat Them Crooked Vultures -levyltä mieleen, tosin ilman ilmassa alituisesti leijuvaa vaaran ja arvaamattomuuden tuntua.

Kun mukaan on narrattu poikkeuksellisen kovat nimet, on komentokeskus siirretty aavikon laidalta oikeaan studioon Los Angelesissa. Ilmeisesti se on myös jonkin verran virallistanut tilannetta, sillä samanlaista virikkeisiin reagointia kuin mainituilta sessiolevyiltä parhaimmillaan ei tältä albumilta löydy. Kappaleet eivät ole aivan samasta pölkystä pätkittyjä, mutta toteuttavat ikävän johdonmukaisesti ”riittävän hyvä” -ajatusmallia.

Ilmeisesti Them Crooked Vultures toteuttaa pitkälti Josh Hommen näkemystä. Aivan tällaista levyä ei hänen katalogissaan ennen ollutkaan. Ehkä korston kannattaisi silti turhamaisuusprojektien sijaan keskittyä kääntämään Queens Of The Stone Agen ura takaisin nousuun. Pari vuotta sitten ilmestynyt Era Vulgaris -kiekko kun oli aikamoinen pettymys.