Jos kuusi tyttöä tai poikaa soittaa yhdessä vuosikaudet eikä heistä kukaan kykene kirjoittamaan edes yhtä välttävää kappaletta parin vuoden välein ilmestyville levyille, voiko ryhmää oikeesti kutsua rock-yhtyeeksi? Eiköhän se ole vähän kyseenalaista. Haluan uskoa, että artistin pitää osallistua jollain tavalla luovaan prosessiin. (Ja ennen kuin edes aloitatte: Elvis ei kirjoittanut levyttämiään kappaleita, mutta hän teki niistä omiaan tulkinnallaan.)
Onneksi Tiktakilla ei ole ongelmaa rock-uskottavuuden kanssa. Yhtyeen uusi ”synkempi” ja ”rokimpi” musiikki ei nimittäin ole mitään muuta kuin murkuille myytävää iskelmää, joka räpiköi rockin muotokielen pahimpien kliseiden keskellä. Rockin perimmäistä luonnetta, sen henkeä, ei levyllä edes yritetä tavoittaa. Kaikki kaksitoista kappaletta ladotaan liukuhihnalle kaikkea henkilökohtaista taitavasti vältellen – kuten iskelmälevyillä on tapana.
Jos levynkansien halpa The Rasmus -ilme on Tiktakin tyttöjen oma idea, ei heidän makuaan voi kuin kummastella. Jos idea on lähtöisin levy-yhtiön puolelta, ei konseptin mielikuvituksettomuus ihmetytä yhtä paljon. Molemmat vaihtoehdot ovat kovin surullisia. Myrskyn edellä -paketista jää huoneeseen poikkeuksellisen ummehtunut haju.