Sehän tiedetään, ettei tienviitta ”progressiivinen rock” ole enää vuosiin johtanut liian usein minkään ”edistyksellisen” äärelle. Termi ”proge” on jäädytetty viittaamaan 1970-luvun alun isoihin brittinimiin. Tuon ajan ja paikan bändit – etunenässä Yes ja Genesis – onnistuivat luomaan jotain kestävää ja sukupolvien päähän resonoivaa.
Juuri Yes ja Genesis palvelevat monien uusprogebändien toiminta-alustana. Äänelliset erot rajoittuvat digiäänityksen tuomaan kirkkauteen sekä potkuun ja siihen, miten kitarat soivat usein 1990-luvun metallin kompressoidulla transistorisoundilla. Sisällöllisesti ollaan vanhalla fantasian ja maailmojen syleilyn rajapinnalla.
Tästä taustasta versoivat yli 15 vuotta sitten myös Transatlanticin pääjehujen Mike Portnoyn ja Neal Morsen bändit Dream Theater ja Spock’s Beard. Nyt kun Neal Morse on jälkimmäisestä eronnut, toimii Transatlantic kosketinsoittaja-laulaja-biisinikkarin pääasiallisena ilmaisukanavana.
Projektibändin kolmas studiokiekko lunastaa lupaukset – kunhan tietää, mitä odottaa. Monipolviset osat niveltyvät yhteen, muotoseikat ovat kunnossa ja soitto kulkee korskeasti.
