TRIVIUM: The Crusade

TRIVIUM
The Crusade
Roadrunner

Brittein saarilla on levitelty punaista mattoa nuorten jenkkihuimapäiden tullessa kylään jo useaan otteeseen. Syystäkin, sillä viime vuoden parhaimpaan antiin kuulunut silkkaa intoa ja taituruutta pullistellut Ascendancy nosti yhtyeen otsikoihin ja parikymppisiksi kolleiksi ihmeen rutinoitunut keikkaosaaminen mylläsi Lontoon Astorian kaltaiset perinteiset soittopaikat sekaisin. Intoilun keskellä keulamies Matthew K. Heafy päästi suustaan tavoitteen, josta kuiskaillaan yleensä vain treenikämpillä: Triviumista on määrä rakentaa universumin suurin metallibändi. Nuorta uhoa ehkä, mutta myös silmitöntä uskoa omiin mahdollisuuksiin, kun maailma on taipumassa jalkoihin ja lehdistö janoaa uutta kirjoitettavaa.

Kaikki tämä johti luonnollisesti siihen, että kolmatta levyä kohtaan ladattiin valtavat odotukset. Master Of Puppets, Reign In Blood, The Crusade -jatkumoa mietiskeltiin siellä täällä. Myönnettävä on, että omissakin ajatuksissa The Crusaden ilmestyminen oli tämän vuoden merkkipaaluja.

Siksi onkin hankala niellä Triviumin takaperoinen kehittämisstrategia. Horisonttiin tuijottamisen ja uuden luomisen sijaan se lähtee koluamaan menneitä vuosikymmeniä ja vahvistaa entisestään Ascendancylla kuultuja thrash-piirteitä. Soundi vanhenee, mikä ei välttämättä ole hyvä asia, sillä tällä tavalla rajataan kuulijakuntaa auttamatta perinteisempään metalliyleisöön. Trivium on pätevä valitsemallaan reitillä, mutta vaarana on, että bändi jää pelaamaan ristinollaa esikuviensa kanssa ja tyytyy siihen.

Raaemman metalcoremaisen huudon pudottaminen pois oli ennakoitavissa, mutta tilalle tullut oli melkoinen shokki: Heafy laulaa kuin James Hetfield. Näin toiminnan kautta syödään omia sanoja, sillä suurimmaksi ja vaikutusvaltaisimmaksi ei nousta muita matkimalla. Jo Ascendancyn kertosäkeissä kuultua hempeämpää laulutyyliä käytetään onneksi myös The Crusadella, joten metallicamaisuus ei ahmi koko levyä.

Epäkohtien puristuksessa meinaa unohtua, että The Crusade on kuitenkin lennokkaampi ja kekseliäämpi albumi kuin lukemattomat edeltäjänsä 80-luvulla. Sooloja heitetään siekailematta, hyvin verhoiltuja moshparteja suositaan, taustalle voidaan sekoittaa Iron Maiden -komppia, ja kun oikein keskittyy, saattaa kuulla emo- ja metalcore-vaikutteitakin.

The Crusaden jälkeen Trivium tulee olemaan keikoilla kovan luokan jyrä, sillä levyllä on tarpeeksi ensiluokkaista materiaalia syrjäyttämään setin puutteet ja kirkastamaan yleisön kanssa loistavasti kommunikoivan bändin imagoa.