TRIVIUM: Shogun

TRIVIUM
Shogun
Roadrunner

Enteet urotekoihin kylvettiin vuoden 2005 Ascendancylla. Rohkea, mutta harkitsematon tyylinmuutos Metallican suuntaan (The Crusade, 2006) toi tasollisesti takapakkia, mutta edisti Triviumin uraa. Se piti unelman elossa.

Shogunilla Trivium kuulostaa vanhalta, kaiken saavuttaneelta bändiltä. Se on varma, pohdiskeltu ja saavutetut asemat suvereenisti säilyttävä levy. Mutta kun ajatellaan, että Trivium oli nousukiidossa, paiskautumassa aseet kuumina nakuttaen kohti hevibändien kärkeä, muuntuminen nuoresta ja nälkäisestä vanhaksi ja kylläiseksi kävi liian nopeasti. Asenne lienee edelleen kohdallaan, mutta musiikillisesti Trivium muuttui potentiaalisesta uuden ajan airueesta vanhan ja tutun toistajaksi kolmessa vuodessa.

Kuten ennakkoon luvattiin, laulutyyli palaa Hetfield-mukailuista moninaisemmaksi: huutoa on jälleen mukana, samoin hardcorempaa raastoa, mutta myös entistä melodisempia kokeiluja. Soitollisestikin mennään kuten vihjailtiin, Shogun on melkoinen kitaralevy. Sooloja vilisee, kireää riffiä ja kevyempää taustoitusta varioidaan ja biisit venytetään kuuteen minuuttiin ja yli. Hittejä ei haeta.

Näyttää paperilla hyvältä, mutta Shogun tahtoo livetä kikkailuksi. Erilaisia osia paiskotaan toisensa perään kunnes tarkoitus hämärtyy. Aivan kuin tässä pyrittäisiin vain esittelemään kivoja yksityiskohtia. Se johtaa pahimpaan mahdolliseen, hahmottomaan kokonaisuuteen.

Pitää muistaa, että Shogun on The Crusaden lailla keskiverto albumi. Jos tämä olisi debyytti, vaikutus tuntuisi järisyttävämmältä. Mutta odotuksiin, bändin näkyvyyteen ja vanhoihin näyttöihin verrattuna Shogun on vaisu. Triviumin haave hevibändien piikkipaikasta on kovaa vauhtia karkaamassa.