Kun superlatiivit eivät riitä – Triviumin uudella on sisältöä kymmenen vuoden edestä

Trivium
The Sin And The Sentence
Roadrunner

Triviumin uusin albumi herättää monenlaisia tuntemuksia. Palstatiloja viime viikot hallinnut hehkutus huutolaulujen palaamisesta bändin repertuaariin on esittäjän kirjavahkon historian tuntien aivan lapsellinen debatti. Sen sijaan vahvin The Sin And The Sentencen parissa heräävä oivallus kuuluu, kuinka helpolla Triviumin on tähän asti itsensä päästänyt.

Edellislevy Silence In The Snow’ta (2015) muistettiin tämän tästä soimia musiikillisen linjan keventymisestä, mutta sepä näyttelee todella merkittävää roolia seuraajansa sisältöä silmällä pitäen. Kappalemateriaaliltaan edeltäjä oli siihen mennessä tasavahvin, koska napakoihin kappaleisiin nojatessaan bändin ei ollut mahdollista piiloutua pitkien pituuksien tahi monisäikeisten kappalerakenteiden taakse. The Sin And The Sentence on pitkäsoittona sitä laitaa, jota ei kuuntele puhki sitten millään.

Ennakkokommentit Shogunin (2008) sukulaissielusta pitävät siinä määrin vettä, että käsissä on totta vie sisältörikkain albumi kymmeneen vuoteen. Sillä erolla, että tällä kertaa kokonaisuus kantaa ja fokus pysyy. Triviumin tilannetta voi perustellusti verrata Machine Headin profiilin korotukseen The Blackeningilla.

Trivium on huomionsa ansainnut tähänkin mennessä, mutta uusimman levyn tasonnostolle eivät kirjavimmatkaan superlatiivit tee oikeutta.