Menneiden vuosikymmenten sankareiden paluulevyihin tulee suhtauduttua niin epäilevästi, että Brilliant piti kuunnella useamman kerran ennen kuin uskalsi myöntää itselleen, kuinka laadukkaasta levystä on kyse. Ultravox vuosimallia 2012 on ilahduttavan kaukana väsyneestä.
Brilliant on selkeä paluu menneeseen. Se muistuttaa suoraan saman kokoonpanon 1980-luvulla tekemistä klassikkolevyistä, kuten Vienna ja Rage In Eden, mutta soi toki pari astetta pehmeämpänä, siistimpänä ja kieltämättä myös riskittömämpänä. Tylsyydeltä albumin pelastaa yllättävän kovatasoinen biisimateriaali.
Tässä on paljon sellaista, mitä uusista, samasta estetiikasta ammentavista bändeistä on vaikea löytää. Ultravoxin uljaassa ja häpeilemättömän kauniissa musiikissa ei nimittäin ole ironian häivähdystäkään, eikä mitään tarvetta etäännyttää nättejä popmelodioita taiteellisella hötöllä.
Erityisesti huomio liittyy balladeihin, sillä jostain syystä nykyään ei ole muovisen listapopin ulkopuolella muodissa tehdä kyynelkanavat kostuttavia hitureita. Pakahduttavat One tai Contact kelpaisivat malliksi kenelle tahansa.
Toinen seikka, mitä retroilijat eivät ole joko halunneet tai osanneet 1980-luvulta tähän päivään kopioida, on vahva ja persoonallinen laulaja. Ultravoxilla sellainen on: Midge Uren tumma ja takakireä ääni soi edelleen itsevarmana ja eläväisenä.