Sähkökanteleen sointia ja tripohopvaikutteita yhdistävällä Umalla olisi lähtökohtaisesti ollut mahdollisuus naittaa kansanmusiikki-instrumentteja elektroniseen tuotantoon. Lopputuloksena syntynyt albumi tuo mieleen kuitenkin lähinnä vuosituhannen taitteen Scandinavian Music Groupin ja Kemopetrolin ristisiitoksen, ja ainakin toistaiseksi yhtye kuulostaa popjazzlinjalaisten runotyttöjen muodostamalta harrastebändiltä. Tätä mielikuvaa ei ainakaan paranna se, että levyn kymmenestä kappaleesta kuusi on sävelletty WSOY:n julkaisemiin runoihin, laulaja Jenny Vartiaisen omien särmättömien sanoitusten huutaessa editointia terhikokkosmaisuuksineen kaikkineen.
Tuottaja Esko Grunströmin kliinisiä digitaalisoundeja ja akustisia instrumentteja yhdistävä äänimaisema on paikoin ihan hieno, mutta sävellykset itsessään kärsivät liiasta samankaltaisuudesta ja tasapaksuudesta. On yksinkertaisesti puuduttavaa kuunnella albumia, jonka kappaleet ovat rivakimmillaankin keskitempoisia. Suurin osa kappaleista on yksinkertaisesti tylsiä. Ärsyttävin esiin nouseva asia Umaa kuunnellessa on, että yhtye tuntuu pyrkimään tekemään kaiken oikein, ollen näin vain muodollisesti pätevä.