Vanessa Paradis on yksi niitä harvoja laulajia, jotka voisivat laulaa vaikkapa Lidlin mainoslehtistä ja nautinto olisi taattu. Teinitähtösenä aloittaneen taiteilijan huokaileva soundi ei ole pettänyt ikinä, eikä petä nytkään. Vaikka Vanessan ensimmäisestä levystä on kulunut jo 20 vuotta, on Divinidylle vasta uran viides studioalbumi.
Uutukaisessa olisi aineksia vaikka kuinka hienoon teokseen, mutta muutama tusinakappale ja liian arka tuotanto vesittävät lopputuloksen. Kokonaisuutta rikkoo hieman myös tyylien turhan laaja kirjo, vaikka Paradis liikkuukin vaivattomasti Divine Idyllen kepeästä radiopopista Junior Suiten herkkään tunnelmaan. Edellinen on kalsean kylmistä kitarasoundeista huolimatta todella mainio pala, kun taas jälkimmäisen lumous rakentuu viettelevästi pianon ja jousien hienovaraiseen kudelmaan. Mukaan mahtuu myös Serge Gainsbourgin ja Jane Birkinin duetot mieleen tuova Les Piles, jonka Paradis esittää yhdessä levyn tuottajana toimineen Matthieu Chédidin (-M-) kanssa.
Päätösraita Jackadi on levyn helmi. Vanessan oma sävellys ja sanoitus on mitä hienointa barokkifolkia, jollaista olisi toivonut kuulevansa enemmänkin.