Verneri Pohjola kuvailee Auroran saatesanoissa albumia pikemminkin novellikokoelmaksi kuin romaaniksi. Vertauskuva palvelee kokonaisuutta, sillä Pohjola on koostanut soolodebyyttinsä kappale kerrallaan valitsemalla eri kokoonpanon tulkitsemaan kunkin sävellyksistä. Novellit kertovatkin viime kädessä kirjoittajasta enemmän kuin romaani, sillä kertomusten metalogiikka – sommittelu, jäsentyminen ja kerronta – mahdollistaa yhteisyyden hahmottumisen ainutlaatuisella tavalla. 31-vuotias Pohjola on valmistautunut työhönsä koko ikänsä, ja hänen monitahoinen mutta vahva identiteettinsä tulvii musiikin läpi jopa silloin, kun hän hiljenee antaakseen tilaa kumppaneidensa väsymättömälle kehittelylle.
Kuten Pohjolan vanhemman polven kollega Otto Donner toteaa omissa saatesanoissaan, Auroran voima palautuu sävellettyjen ja improvisoitujen vaiheiden kontrasteihin. Akvavit alkaa Vernerin henkäisyltä kuulostavasta puhalluksesta mutta kehkeytyy Meta4-jousikvartetin siivittämänä messuavaksi myrskyksi. Ensimmäisistä askelista mietteliääseen At The End Of This Album -päätökseen harras levy aaltoileekin tunnetilasta ja vireestä toiseen herkkyydestä tinkimättä, syvän keskittymisen herpaantumatta. Pohjavire on hillityn ylevä, viileäsävyinen mutta pakottamattoman intensiivinen, ja koska Aurora tuudittaa kuulijan eleettömästi, musiikki jättää varkain tekijän varjoonsa.
