Kalliovuorten juurella sijaitsevan Calgaryn kaupungin sää on hyvin vaihtelevaa ja vaikeasti ennustettavaa. Sattumaa tai ei, samaa voi sanoa kaupungista ponnistavan Viet Congin myrskyisästä debyytistä.
Kanadalaisnelikon esikoinen ponnistaa Joy Divisionin juurilta kuulostamatta kuitenkaan jälleen uudelta väsyneeltä pastissilta. Viittaus Ilodivisioonaan on pikemminkin metatasolla, sillä bändi kuulostaa Iceagen rinnalla täysin luontevalta tämän hetken post punkilta, jossa on myös aimo annos pyramidien päällä leijuvaa psykedeliaa ja stoneria.
Levyn ehdoton kohokohta on kolmiosainen March Of Progress, joka alkaa surisevalla rumpuloopilla, kunnes sen keskeyttävät Matt Flegelin haahuilevat vokaalit, ja pian kappale lähteekin circlemäiseen hyökkäykseen Nopeuskuninkaan hengessä. Kokeilunhalua löytyy, eikä kompromisseja yleisön miellyttämiseksi tehdä.
Vain seitsemästä kappaleesta koostuvan levyn päättää yli yksitoista minuuttia kestävä Death, jossa heleä kitara kohtaa rynnäkkökivääriltä kuulostavan rumpukompin, lopulta kasvaen hurmokselliseen stonermaiseen jumitukseen. Lyhytkestoisen levyn päättyessä se on laitettava uudestaan soimaan toivoen, että tätä saadaan kuulla elävänä Suomessa − ja pian.