THE VINES: Winning Days

THE VINES
Winning Days
Capitol

Nyt pitäisi löytää keisarille jotakin päälle pantavaa ja nopeasti! Munasillaan juoksevaa kun on ikävä katsella.

Uuden rock-aallon hypetettyihin ja ainakin jossakin määrin juhlittuihin nimiin kuuluva The Vines on törmännyt kakkoslevyllään turpa edellä todellisuuden seinään ja kovaa. Yhtyeen laulaja Craig Nicholls on esitetty julkisuudessa Nirvanaan nuorena seonneena nerokkaan arvaamattomana sekopäänä, joka pysyy kasassa vain musiikkinsa avulla ja sitä varten. Täytyy sanoa, että aika ohut on lurppasilmäisen aussin turvaverkko. Winning Days on niin mitäänsanomaton ja tasapaksu rocklevy, ettei sen kuunteleminen tunnu miltään. Pinnalla toki särisee ja murisee, mutta sen alla on haaleaa vettä, jossa ei kauan jaksa kättään liottaa.

Pääsyyllinen tähän ankeuteen on ilman muuta maestro Nicholls. Herran laulut valuvat tylsistyttävänä puurona pitkin pöytiä. Tuotannon moitteettomuus ja soundiratkaisuilla toteutettu tekodramatiikka ja mukarankkuus ei auta siinä vaiheessa, kun laihat lahjat paljastuvat. Häröilevällä käytöksellä palstatilaa haalineen vokalistin tulkinnallinen heittäytyminen alkaa muodostua huteran pohjan päällä rasitteeksi. Miksi ukko rääkyy tuskissaan? Onko bongi kadonnut vai mikä mättää? Musiikissaan ei ainakaan ole mitään kaikupohjaa moisille tunteen purkauksille.

Ainoat valopilkut The Vinesin rutiinirokkauksen keskelle muodostuvat levyn popahtavimmista numeroista. Laiskasti rullaavat renkutukset sopivat näille flegmaatikoille selvästi paremmin. Kannattaisi siirtyä tekemään näitä pikkukivoja ralleja syrjemmälle, pois julkisilta paikoilta.