THE VINES: Highly Evolved

Ylilyönteihin sortuva brittilehdistö on tehnyt sen taas. Journalistit kompastelevat superlatiiveihin hehkuttaessaan tämän hetken kuuminta uutta nimeä, australialaista The Vinesia. Kun yhtyeen lauluntekijä/laulaja/kitaristi Craig Nicholls on jo nostettu lähes puolijumalan asemaan, ei ryhmän esikoinen voi tietenkään nousta ennakkohypen tasolle.

Hypetyksen voi melkein ymmärtää, koska ne kaksi yhtyettä joihin The Vinesia jatkuvasti verrataan ovat Nirvana ja The Beatles. Niiltä Highly Evolved jonkun verran kyllä kuulostaakin. Vähän Nevermindia, vähän Abbey Roadia. Nicholls taitaa cobainmaisen rintakehästä lähtevän repivän laulutyylin ja toisaalla rauhallisempien kappaleiden harmoniat toimivat ihan mukavasti, vaikka hieman mielikuvituksettomia ovatkin. Tulevaisuuden kannalta tärkeintä levyllä kuitenkin on, että parhaimmillaan The Vines on erittäin hyvä ja Nichollsilla on selvästi tarttuvien poprallien kirjoitustaito hallussa.

Heti alkuun sijoitettu nimiraita potkii villillä nuoruuden innolla koko puolentoista minuutin kestonsa. Sitä seuraava Autumn Shade rullaa miellyttävästi akustisten kitaroiden kannattelemana, mutta kolmantena kuultava Outtathaway onkin sitten sitä rankempaa osastoa ja debyytistä jääkin aluksi kuva, että hidas aina seuraa nopeaa, eikä yhtenäistä tunnelmaa pääse syntymään. Vaikka kiekolla periaatteessa on mainiot ja rokkaavat soundit, tuntuu lopputulos paikoitellen hyvinkin turvalliselta ja riskittömältä. Yllättävää, sillä levyn tuottanut Rob Schnapf on ainakin Beckin kanssa työskennellessään uskaltautunut rohkeampiin kokeiluihin. Eikä siinäkään ole mitään vaarallista, että antaa kappaleen nimeksi Mary Jane.

Highly Evolvedilla on muuten yksi laulu, josta päivästä riippuen pitää joko erittäin paljon tai sitten ei voi sietää lainkaan. Tänään Factory kuulosti todella hyvältä.