Whitmoren tarina on kuin americana-viraston propagandayksikössä porukalla kirjoitettu: mies iowalaiselta farmilta käsin käy viikonloppuisin lähimmässä kaupungissa äänittämässä levyjä, pelkän kitaran tai banjon säestyksellä gospelin, folkin ja countryn välimaastosta kumpuavia biisejään laulaen. Muuten aika menee maatilaa hoitaessa.
Uudella levyllä tarina saa uuden, lähes täydellisen kerrostuman kun peliin otetaan mukaan bändisoitto ja valotetaan miehen menneisyyttä vanhana Bad Brains ja The Minutemen -fanina sekä kiertueita Convergen kanssa.
Bändisoittoa käytetään kyllä lähinnä huutomerkkinä jo tutuksi tulleen saarnamieskaman seassa. Eikä niissä kuulu punk yhtä paljon kuin vaikka Uncle Tupelo tai jonkinlaisen alternative-siivilän läpi tiristetty Bob Seger. Keskilänsi elää.
Jos koko levy olisi biisimateriaaliltaan A Thousand Deathsin tai Civilizationsin tasoa, kyseessä olisi täysosuma, mutta joukossa on turhan monta pastissiksi kalpenevaa vetoa, kuten Primal Screamiakin huonommin Rollareita kanavoiva Don’t Strike Me Down.