YELLO: The Eye

Sveitsiläiset miljonääri-playboyt Boris Plank ja Dieter Meier ovat pitäneet Yellon sinnikkäästi hengissä, vaikka viime vuosikymmenellä ilmestyneillä teoksilla yhtye kaipasikin hieman tekohengitystä. Kaksikko on valmistautunut juhlavuoteen uudella albumilla, sillä yhtyeen perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 25 vuotta. Suurimman suosionsa huipulla duo oli jo 1980-luvulla.

The Eye muistuttaa nasevasti, millä lihaksilla yhtye ansaitsi menestyksensä. Siinä mielessä ei ole lainkaan yllättävää, että uudella albumilla ovat kaikki tutut Yello-elementit paikoillaan. Dieterin matalalta mörisevä puhelaulu, villinä ryöpsähtelevät puhaltimet ja lyömäsoittimet sekä viihteellisen jyhkeä teknopoljento ovat yhä Yello-soundin tukipylväät.

Yellon suurimpia vahvuuksia on jatkuvasti ollut myös kummallinen huumorintaju. Vaikka duo on tehnyt musiikkiaan tosissaan, niin koskaan se ei ole suhtautunut tuotoksiinsa kuolemanvakavasti. Alituinen leikkimieli kuultaa läpi veijareiden otteista.

Näyttääkin siltä, että mitä vanhemmaksi äijät ovat tulleet, sitä hillittömämmäksi laulavien käkikellojen touhu on muuttunut. Oikeastaan jo aloituskappaleen nimi, singlenä julkaistu Planet Dada, kertoo kaiken näiden viiksivallujen maailmankuvasta. Samalla se kiteyttää duon iskevän big beat -soundin ja tarttuvan melodian yhdistelmän.

Toki Yello on muutakin kuin raskaasti orkestroitua viihdeteknoa. Kaverukset hakeutuvat luontevasti latinalaisamerikkalaisen musiikin pariin (Don Turbulento, Distant Solution), heittävät jazzahtavia alaviitteitä (Hipster's Delay) ja leikkivät reggae-rytmien kanssa (Junior B, Bougainville).

Yello palaa iloisesti eturiviin hienostuneen viihdemusiikin avulla.