Entinen AC/DC-rumpali avautuu miltei 30 vuoden takaisesta lähdöstään bändistä – ”Se meni piikittelyn puolelle”

Entinen AC/DC-rumpali Chris Slade vieraili hiljattain Vinyl Writer Musicin haastateltavana. Vuosien 1989–1994 ja 2015–2016 välillä AC/DC:ssä soittanut Slade korvattiin molemmilla kerroilla Phil Ruddilla. Mies avautui juttutuokion aikana erityisesti ensimmäisestä erostaan bändin riveistä.

”Teimme demoja Lontoossa, vain minä, Angus ja Malcolm”, Slade kertoo. ”Tätä jatkui kuukausia. Sitten sain puhelun Malcolmilta, joka sanoi: ’Kyse ei ole mistään mitä olet tehnyt tai jättänyt tekemättä, mutta aiomme kokeilla taas Philiä.’ Olin, että ’Vau, mistä tuo tuli? Se tuli ihan takavasemmalta.’ Erosin siltä istumalta. Sanoin, että ’Noh, ei kannata korjata jotain, joka ei ole rikki.’ ’Pidämme sinut kyllä ja maksamme palkkaa’, hän sanoi. ’Ei, en ole kiinnostunut. Ei kannata korjata jotain, joka ei ole rikki.’ Tämä on totuus. Malcolm soitti itse, ja se oli varmasti hänelle kova paikka.”

”Jos olisin ollut isäni ja kyseessä olisi ollut poikani, olisin sanonut, että ’Pysy vain paikoillasi. He sanoivat jo haluavasi sinut.’ Sillä Malcolm sanoi, etteivät he edes tienneet, kykeneekö Phil ylipäätään soittamaan”, Slade jatkaa. ”Sanoin, että ’Sori, se on kaverit teidän ongelmanne nyt.’ Se oli minulta ehkä vähän tyhmää tai meni piikittelyn puolelle, mutta en halua että kanssani pelleillään.”

”Olen kuullut kauhutarinoita muista rumpaleista eri bändeissä – ketään nimeämättä – joiden kimpussa ollaan jatkuvasti”, Slade lisää. ”Soita näin tai noin, tai soita kuten hän. Pelkään, etten voisi oikein sietää sellaista. Se on vähän kuin, että ’Haluatteko minut rumpaliksi vai rumpaliksi?’ Teen kaikkeni saadakseni osat toimimaan; saadakseni rumpuosion toimimaan parhaan kykyni mukaan ja tavalla, jonka kappaleen tekijät toivovat. Olen aina toiminut niin.”

Slade muisteli myös kuinka päätyi toiselle stintilleen AC/DC:ssä.

”Manageri soitti New Yorkista kun olin Sveitsissä”, mies kertoo. ”Keskustelun päätteeksi kysyin, ’Onko pyyntö suoraan bändiltä?’ ’Tietenkin se on bändiltä. Luuletko että soittaisin sinulle elleivät kundit olisi sitä pyytäneet?’ hän vastasi. Olin, että ’Okei. Kiva. Se riittää.’ Olin yllättynyt, että he pyysivät jälleen minua. Olin todella, todella mielissäni puhelusta, sillä ajoitus oli venynyt ja vanunut. Ystäväni ja muut tapasivat sanoa, että ’Saat AC/DC:ltä puhelun minä päivänä tahansa.’ ’Ei, he eivät soita minulle, okei? Se silta on poltettu’, sanoin takaisin. Mutta niin he vain tekivät. On aina kunnia ja etuoikeus soittaa AC/DC:ssä.”