Näkökulma: Niin kauan kuin John Smith hengittää, raskaammalla rockilla ei ole mitään hätää

dav

Höpinät rockmusiikin kuolemasta saattavat olla aiheena pahemman kerran passé, mutta jostakin kumman syystä nämä Gene Simmonsin ja monien muiden herraskaisten turhat horinat nousivat mieleen 21. heinäkuuta 2019.

Ne nousivat mieleen erityisesti siitä syystä, että taakse oli juuri jäänyt pirun hieno uusi tuttavuus rockin saralla – ja sen tuttavuuden nimi oli/on John Smith Rock Festival.

Monelle muulle tapahtuma ei toki enää ole uusi tuttavuus vaan jo vanha hyvä kaveri. Sillä onhan niin, että nyt neljännen kerran Laukaan Peurungassa järjestettyä John Smithiä on kehuttu vuolaasti ja valitsivatpa Soundin lukijat sen viime kesän parhaaksi festivaaliksi. Täällä Pohjolan perukoilla on pirunmoinen nivaska hienoja soittojuhlia, mutta kyllähän asia tuli selväksi jo yhden päivän mittaisen vierailun aikana: John Smith saattaa todellakin olla Suomen paras rockfestivaali, vaikka erot kärjen tuntumassa ovatkin pienet.

Mistähän suunnasta sitä aloittaisi? No, tapahtuman lokaatiohan on aivan loistava. Esimerkiksi Jyväskylästä paikalle hurauttaa tuossa tuokiossa ja Peurungan upeat järvimaisemat ovat todellakin kuin postikortista. Eikä sekään tietenkään juhlamieltä varsinaisesti laskenut, että aurinko helotti suunnilleen pilvettömältä taivaalta. Eikä se, että varsinaisia jonoja ei ainakaan omiin silmiin osunut. Tai se, että nonstop-bussikuljetus Jyväskylän suuntaan toimi hienosti.

Sekin pisti paradoksaalisesti silmään, että John Smithin avuliaat järjestysmiehet pysyivät ”ilahduttavan huomaamattomina”, eikä rokkivieraiden tarvinnut tuntea juhlivansa keskitysleirillä (pahoittelut karskista sanavalinnasta). Joskus – tai itse asiassa aika usein – sitä ajatusta, että juhlijat on tyrkätty tylysti aidatulle alueelle, jonka jälkeen heistä kiskotaan rahat ja melkein henkikin, ei vain voi välttää. John Smithin viihtyisällä festarialueella tunnelma taas oli kutakuinkin päinvastainen.

Musiikkimaku on toki kunkin oma asia, mutta mikäli painavampi suomalainen osaaminen maustettuna muutamilla valikoiduilla ulkomaisilla nimillä kelpaa/kelpasi, tämän kesän John Smithin kattauksessa ei ollut paljon nokan koputtamista: Arch Enemy, Insomnium, Amorphis, Stam1na, Mokoma, Viikate, Michael Monroe, Wintersun ja kumppanit pitivät huolen siitä, että paikalle saapunut rockhenkilö saattoi viihtyä myös säveltaiteen puolesta.

Hieman toisenlaisilla musiikkijuhlilla on tänä kesänä koettu useita kirpeitä viime hetken muutoksia, mutta John Smithissä sellaisista ei ollut puhettakaan. Ehkä festarilla oli matkassa tuuria, ehkä ei, mutta ”logistisista syistä” keikkojaan peruvia artisteja ei Laukaan suunnalla nähty.

Painavana esimerkkinä voi mainita islantilaisen Sólstafirin, joka oli liikkeellä kahden sessiojäsenen voimin. Yhtyeen ydinkokoonpanosta paikalla olivat laulajakitaristi Aðalbjörn ”Addi” Tryggvason ja kitaristi Sæþór Maríus ”Pjúddi” Sæþórsson, mutta basisti ja rumpali sen sijaan tuuraajamiehiä.

Ja kun puhutaan Sólstafirista, tällainen ratkaisu tarkoittaa tietenkin sitä, että vaivaa on jouduttu näkemään runsaasti – kukaan ei nimittäin pysty soittamaan tämän reykjavikiläisyhtyeen materiaalia kunnialla ”tuosta vain”. Mutta että olisivat menneet ja peruuttaneet keikan ”logistisista syistä”? Ei kai nyt rokkiympyröissä niin toimita.

Ehkä oma fiilis oli festivaalin jälkeisenä aamuna ns. tavallista herkempi, mutta otsikossa esiteltyä ajatusta ei yksinkertaisesti pystynyt estämään: niin kauan kuin hienot ihmiset vaeltavat näin sankoin joukoin John Smithin vastaanotolle, kitaroilla soitettu painavampi musiikki jatkaa eloaan voimallisesti.

(Kyllä vain: yläpuolella olevasta artikkelin pääkuvasta löytyy myös festivaalin päälava).

John Smith, nähdään ensi vuonna!