Rob Halford sanoo, että huolimatta Judas Priestin 50-vuotisesta ahkeroinnista, yhtyeen miehistö ei ole koskaan päässyt käsiksi ns. hävyttömiin rahasummiin.
Orkesterin alkuaikoina muusikot saivat suorastaan kerjätä levy-yhtiöltään taloudellista tukea.
”Asuin vanhempieni luona ja muistan postinjakajan koputtaneen oveen ja ojentaneen minulle kopioni levystä”, Halford muistelee. ”Olin että ’ka-tsing!’ Vähänpä vielä tuolloin tiesin.”
”Emme saaneet levy-yhtiöltä penniäkään”, Halford jatkaa. ”Teimme keikkoja jatkuvalla syötöllä pitkin poikin maata ja aloimme saada vahvaa seuraajakuntaa, joten sanoimme heille, että ’miksi ette voi tukea meitä? Haluamme vain vitosen viikossa. Sen enempää emme tarvitse voidaksemme ottaa loparit päivätöistämme.'”
”Silloinkin kun olimme [basisti] Ianin [Hill] kanssa jumissa hajonneen pakun takaosassa 30 asteen pakkasessa”, Halford muistaa. ”Kaverit olivat lähteneet hakemaan apua, vaikka eivät he oikeasti olleetkaan tehneet niin, vaan ryyppäsivät ja tanssahtelivat paikallisella klubilla samalla kun minä ja Ian melkein kuolimme hypotermiaan. He palasivat yhdeksältä tai kymmeneltä aamulla ja me olimme aivan huurteessa. Ian näytti Chewbaccan ja Jetin risteytykseltä. Hän veti jääpuikkoja parrastaan. Vaikeita aikoja sitä kuitenkin vaalii muistoissaan kaikkein eniten.”
Halfordilta kysyttiin tässä vaiheessa, milloin yhtye sitten alkoi takoa tuohta oikein roppakaupalla.
”En usko että olemme koskaan tienanneet mitään fuck you -rahoja [olisiko sopiva suomennos moisille sitten ’haistattelurahat’]”, laulaja toteaa. ”Yksi kauneimmista hetkistä oli, kun sain ensimmäisen ison rojaltisekkini ja ostin pienen taloni Walsallista. Minulla on se edelleen. Pystyin ostamaan sen talon 30 tuhannella käteistä. Se on luultavasti lähinnä haistattelurahoja, mihin olen kuunaan käsiksi päässyt.”