Onkohan Mikko Joensuulla paineita? Syitä nimittäin olisi.
Ensinnäkin keväällä ilmestynyt soolodebyytti Amen 1. Se oli rauhallinen, kaunis mutta surullinen kokoelma country folkia, lajinsa parhaita Suomessa tehtyjä albumeita. Ja toiseksi, jos albumin yksinkertaisista elementeistä (kitara, jouset, pedal steet, piano) luotu soundimaailma tuntui liian tasaiselta, sitä se ei totta vie ollut levyn toukokuisella julkaisukeikalla Johanneksenkirkossa, jonka goottilaisessa ympäristössä Joensuu esitti musiikkiaan 13-jäsenisen orkesterin kanssa.
Kolmanneksi esiintyminen kesän Flow Festivalilla, se hetki, jolloin Joensuu siirtyi herkkä-äänisistä folkbiiseistä lähemmäksi Joensuu 1685 -bändinsä metelöivää indierockia ja täytti yli 10 000 ihmistä vetävän teltan taivaallisella äänellä.
Ja tietysti neljänneksi Joensuun albumitrilogian toinen osa, marraskuun alussa julkaistu Amen 2, viiden tähden mestariteos, omissa kirjoissani ylivoimaisesti vuoden paras kotimainen. Levy, jolla hän lunasti sen, mitä oli vuoden aikana luvannut.
”Kaikessa Mikko Joensuun tekemisessä on ollut ainutlaatuisuuden ja poikkeuksellisuuden leima. Jos menetät tämän, menetät jotain, mitä ei enää ikinä saa takaisin.”
Kaikessa Mikko Joensuun tekemisessä on ollut ainutlaatuisuuden ja poikkeuksellisuuden leima. Jos menetät tämän, menetät jotain, mitä ei enää ikinä saa takaisin. Joten miten nyt, Amen 2:n julkaisukeikalla Tampereen Olympiassa?
Joensuu oli saapunut paikalle yli kymmenhenkisen kokoonpanonsa kanssa, eli saman, joka esiintyi Flow Festivalilla. Elokuvateatterina aiemmin toiminut vanha juhlasali osoittautui juuri niin sopivaksi ympäristöksi kuin oli toivonut: heti keikan avanneesta Drop Me Downista lähtien yhtyeen soundi pysyi hyvin koossa ja Joensuun lauluääni pinnassa. Jos Flow’n keikalla yhtye jyräsi monituhatpäisen yleisön yli meteliksi kasvaneella kaikuisalla soitolla, Olympiassa biisit olivat pääosassa.
Ja minkälaisia ne ovatkaan! Enjoy While It Lastsin aaltoillen keinuvasta rauhallisuudesta No One Knowsin hitikkään poljennon kautta There Used To Be A Darknessin aggressiiviseen indiejumitukseen tarjolla oli pelkkää ihanuutta. Konsertti ei rakentunut yhtä dramaattisten dynamiikkaerojen ja eksponentiaalisen kasvatuksen varaan kuin vuoden aikaisemmilla keikoilla, mikä tuntui ajoittain jopa pieneltä pettymykseltä, vaikka laulujen sanat saivatkin näin suuremman painoarvon. Toisaalta jos ajattelee Joensuun kohdalla aina esiin tuotavaa uskonnollisuutta, se oli läsnä, mutta ei etualalla: nyt oltiin rockkonsertissa eikä uskostaan luopuneiden kokoontumisessa.
Sympaattisen vastaparin Joensuun suvereenille musiikilliselle osaamiselle tuo se, että esiintyjänä hän ei ole mikään Freddie Mercury. Välispiikeissään hän on hymyilevän hiljainen ja ujo, kuin pudottautuisi hetkeksi taivaallisen sotajoukkonsa kyydistä maanpinnalle kertomaan, että eihän tässä mitään nyt, että kiva kun tykkäätte. Ja sitten nousisi takaisin omiin korkeuksiinsa.
Joensuu on kertonut, että Amen-trilogian kolmannesta osasta on tulossa kosminen, polveileva ja syntetisaattorivetoinen. Se tarkoittanee sitä, että myös ensi kesän keikat tulevat olemaan erilaisia, tai ainakin vahvasti erisoundisia.
Odotukset eivät laske, ainutlaatuisuuden tunne säilyy.
Mikko Joensuu
19.12.2016
Tampere, Olympia
Teksti: Antti Granlund