Tavallisen mukavaa. Kuvailu, joka ei varmaan miellyttäne kaikkia. Penan albumi on kuitenkin erittäin mukava, miellyttävä ja kaikin puolin hyvin tehty. Enempää ei vaadita.
Penan takaa löytyy tamperelainen laulaja-lauluntekijä-kitaristi Janne Penttilä. Miehen laulut ovat hieman Esa Elorannan tapaan tyylikkäitä, paikoin arkisia ja hetkittäin maailmoja syleileviä tarinoita ja itsetutkiskelua. Viimeksi mainittu ei ole sitä ikävää niin sanottua syvällistä pohdiskelua, vaan huumorin viistottamaa mielekästä turinointia. Ainoastaan kappaleessa Nythän on niin ei ole oikein säkenöinyt hauskaa jazzparodiaa lukuun ottamatta.
Sävellyksissä miehellä sitä vastoin on säkenöinyt. Liiman lailla tarttuvia ne eivät ole, mutta tasokkaita ja vähitellen ottavia.
Penttilän ja Kari Lounelan tuotanto on harvinaisen onnistunut. Suhteellisen yksinkertaisilla elementeillä he ovat luoneet täyteläisen, selkeän ja ilmavan kokonaissoundin. Indiemäisyys onneksi puuttuu täysin, samoin kammottava nykyajan syntikkapöhö. Harvoin kuulee tällaista soundia kotimaisella pop-levyillä.
Penttilän kirkas ja puhdas lauluääni liikkuu jossakin J. Karjalaisen, Jere Ijäksen ja Juliet Jonesin Sydämen Sami Pirkolan välimailla ja on harvinaisen miellyttävä.