Alussa Kevin vaikutti lähinnä skarpilta tyypiltä, joka oli hyvin tietoinen 1990-luvun brittikeikaroinnista ja New York -coolista. Komea jätkä, siisteimmät kuteet ikinä, mutta ehkä liiankin itsetietoinen ollakseen välittömän valloittava. Sitten Kevin alkoi muuttua oudommaksi ja salaperäisemmäksi. Sitä alkoi kiinnostaa yhä enemmän 1960- ja 1970-lukujen musiikki ja mystiikka, jonka se sanoi tuntevansa omimmaksi jutukseen ja hallitsevansa parhaiten.
Kun Kevin tapasi Sister Flossa ja Kytäjässä vaikuttaneen Janne Lastumäen, niin jotain merkittävää tapahtui. Tyypit kirittivät toisiaan alati huikeampiin suorituksiin. Jannen tuottamat mehukkaat vintage-soundit, pettämätön rytmitaju ja kosmisesti ujeltavat kiipparit toivat Kevinin musiikkiin aivan uudenlaista groovea ja syvyyttä. Ne olivat tutkineet kaikki Kalifornia- ja Canterbury-skenet, diggailleet ruotsalaista Dungenia – nykyään ne diggaavat varmaan jotain Pink Floydiakin – ja mieltyneet tosissaan progressiivisemman tyypin rakenteisiin.
En ollut aiemmin pitänyt Keviniä kovinkaan rentona tai humoristisena tyyppinä, mutta nykyään sitä ei pidättele mikään.
This Is Realilla Kevin kuvittelee olevansa Bryan Ferry jossain kuvitteellisessa reggae-bändissä, ajalta ennen kuin uudesta aallosta oli tietoakaan. Fourin kitarariffit Kevin sanoi opettaneensa Keith Richardsille, kun se paikkasi Brian Jonesia Rollareissa. We Carry Onin ja The Uprisingin tyyppi kertoi sepittäneensä Crosby, Stills & Nashin kanssa, kun Young oli jumittunut taas kerran merenranta-asunnollensa.
Ebb And Flow’lle Kevin otti yksinkertaisesti parhaat palat rakastamansa musiikin historiasta ja teki klassikon.