Kymmenen vuotta sitten Stephin Merrittistä olisi voinut tulla mitä tahansa. Hän ei kuitenkaan halunnut muuta kuin olla newyorkilainen älykkö, jolla on projektiensa välissä tarpeeksi aikaa porkkanakakun syömiseen ja The New York Review Of Books -lehden lukemiseen.
Vuosituhannen ylevästi päättäneen 69 Love Songs -monumentin jälkeen Stephin Merritt on julkaissut kolme albumia The Magnetic Fields -yhtyeen nimissä. Niistä ensimmäisen kaikki kappaleet alkoivat i-kirjaimella, toinen oli kuorrutettu jatkuvalla feedbackilla ja tätä kolmatta hän on kuvaillut folk-albumikseen. Niistä millään ei ole käytetty syntetisaattoreita.
I-albumi (2004) vielä menetteli, mutta Distortionin (2008) kohdalla epäilykset heräsivät. Realismin kohdalla ollaan jo liian pitkällä. Halutessaan Merritt voisi tehdä tällaisia levyjä kolme vuodessa, ei kolmea vuosikymmenessä. Toki tiiviit kappaleet ovat muotovalioita, tekstit totutun nokkelia ja sovitukset mietittyjä, mutta pieni musiikillinen pamfletti toisensa perään ei tunnu riittävältä.
Monet kirjailijat julkaisevat suurteoksensa jälkeen vain mitättömiä vihkosia. Toivottavasti Stephin Merritt ei alennu samaan.
