Pollean nimen kasteessa saanut Superchrist on joko epätavallisen kärsivällinen tai hidasliikkeinen yhtye. Kitaristi-laulaja Mikko Lohenojan komentama trio lähetteli lupaavia singlemittaisia viestejä jo muutama vuosi sitten, mutta ensimmäinen albumi on vasta nyt valmis maailmaan. Oli selitys vitkuttelulle mikä hyvänsä, hyväksyn sen, koska Colorgun on erinomainen rock-levy.
Mahtivapahtajan esikoisessa on monta aplodien arvoista piirrettä, joista vähäisin ei ole yhtyeen valitsema sangen riskaabeli musiikillinen kurssi. Liki metallisen aggression ja luontevan pop-sensibiliteetin yhdistäminen ei ole mutkaton prosessi, kuten moni unholaan painunut 1990-luvun sankari tietää. Superchrist ei tyydy näiden kahden helposti toisiaan hylkivän elementin hallittuun fuusioon, vaan lisää vaikeuskerrointa sotkemalla sekaan haikuja teollisesta konesoundista. Tuloksena ei ole väkinäistä sekasotkua, vaan tyylikkäästi rähisevää ja sävykästä modernia rockia.
Parasta Superchristin musiikissa on Lohenojan loistavan tuotannon ja surinakitaroinnin silaama monikerroksisuus. Yhtyeen taide on samanaikaisesti sekä kurinalaista että kahjoa. Se jyrää mutta herkästi. Superchrist tekee vakavasti otettavaa musiikkia, mutta kuten mukaan lykätyt elektrospedeilyt todistavat, se ei ota itseään liian vakavasti. Tämä yhtye voisi opettaa monelle kokeneelle ja menestyneelle tärkeitä totuuksia rockin tekemisestä.