VIIKATE: Kaajärven rannat

Arvio julkaistu Soundissa 10/2002.
Kirjoittanut: Vesa Sirén.
Viikate soi nyt raskaampana kuin vaikkapa alkuvuoden Kevyesti keskellä päivää - tai viime vuoden Valkea ja kuulas -minilevyillä. Heavykansaako tällä kitarasoundilla kositaan?

Arvio

VIIKATE
Kaajärven rannat
Ranka

Viikate soi nyt raskaampana kuin vaikkapa alkuvuoden Kevyesti keskellä päivää – tai viime vuoden Valkea ja kuulas -minilevyillä. Heavykansaako tällä kitarasoundilla kositaan?

Muuten resepti on pysynyt samana: mollivoittoista, jäyhää meininkiä, jossa biisit ovat kuin Tapio Rautavaaralta (tällä kertaa myös ihan konkreettisesti), sanat kuin Reino Helismaan äpäräpojalta ja sovitukset kuin kellarissa rockaavia demoja tahkoavalta kitaristi-rumpali-kaksikolta. Kotikutoisuus ja ajoittainen kömpelyys ovat edelleen oleellinen osa Viikatteen viehätystä.

Sanoitukset ovat vain parantuneet. Ne ovat usein juuri sopivasti iskelmäpastissin ja aidon vaikuttavuuden rajalla. Kuulija jää mukavasti ymmälle: hörähtää vai vakavoitua? Molemmille reaktioille on tällä levyllä paikkansa, usein jopa samanaikaisesti. Pisteytystä rasittavat vain kaksi mielestäni epäonnistunutta lainaa: On aivan sama ja Laulu on iloni ja työni. Tapiorautalapiot olivat aikanaan miehiä eikä poikia enää levyttäessään tällaista sävelaarteistoa. On aivan sama ei todellakaan saa mitään rankkuuslisää säröisestä kitarastaan ja kumeista kaiuistaan. Originaali on ihan toista tasoa eleettömässä vaikuttavuudessaan.

Onhan tämä jonkinlainen testi radiotoimittajille: soittaako levyn avaavaa huonoa On aivan sama -lainaa, koska biisi on tuttu? Vai jotain oikeasti hyvää tältä levyltä: esimerkiksi Ajastaika-raitaa tai Ei ole ketään kelle soittaa -singleä? 

Lisää luettavaa