Moon Shot on lähtenyt viemään musiikkiaan rohkeasti maailmalle ja varsinkin Keski-Eurooppaan yhteistyökumppaninsa Reaper Entertainmentin kanssa. Uudet singlet soivat tälläkin hetkellä Saksan radioissa.
Kaikki bändit ja artistit eivät tee näin. Liian usein näkee, että ulkomaat jätetään kokeilematta ikään kuin maitojunalla kotiin palaamisen pelossa, tai omia tuotoksia esitellään maailmalle liiankin anteeksipyydellen.
– Se on ollut meille suomalaisille jonkinlainen kansanvitsaus, Jussi sanoo aiheen noustessa esille.
– Oon huomannut, että Saksassa kyllä digataan Suomesta, eli sitä suomalaisen musan vetovoimaa ei ole mitään syytä lähteä vähättelemään. Toki sä voit voit ryssiä tilanteen, jos et uskalla heittää mukaan vähän tervettä röyhkeyttä.
– Toki mun on myönnettävä, että näissä tilanteissa on pakko heittää vähän filmiä päälle. Kun me tehdään promoa Saksaan, siinä on oltava tosi itsevarma asian suhteen ja ikään kuin ”myytävä” se oma juttunsa heille. Sen sijaan ihan päinvastainen oman musan tietoinen väheksyminen saattaa johtaa pahimmillaan siihen, ettei siitä innostu muutkaan.
Sekä Ville että Jussi käyttävät sanaa ”pokka” kuvaillessaan sitä asennetta, jolla ulkomaille on lähdettävä. Moon Shotia auttaa tietenkin bändin jäsenten taustat, mutta työtä on tehtävä rohkeasti uuden bändin kanssa.
– Keskieurooppalaiseen kulttuuriin kuuluu se, että siellä ”digataan digata” ja näyttää se suoraan, eli jos sä menet sinne vähättelemään, että tämä nyt on tämmöistä ja tästä saa tykätä vaan salaa, lähtökohta on ankea, Ville jatkaa.
– Tekemällä noin sä viet jengiltä sen ilon digata. Meidänkin on pitänyt opetella tuo. Se, että kun porukka tulee paitatiskille juttelemaan meille, niin me ei ollakaan siinä heti vähättelemässä keikkaa, että ”ei se nyt niin hyvä ollut.”
Suomessa tähän kaikkeen suhtaudutaan usein liiankin mustavalkoisesti: Joko muusikko on nöyrä ja vaatimaton tai vaihtoehtoisesti täysi itserakas kusipää. Ihan kuin tällä välillä ei olisi mitään vaihtoehtoa millä sävyllä toimia.
– Jos sä oot nähnyt johonkin juttuun ihan törkeästi vaivaa, niin saathan sä olla ylpeä siitä, Ville naurahtaa ja lisää, että ei se tyytyväisyys omiin luomuksiin vie pois sitä, ettet voisi olla samaan aikaan myös nöyrä ja vilpitön.
– Silti mä väitän, että suomalaiset on vähän muuttuneet tässä asiassa sitten 2000-luvun alun. Some ja miten nuoriso käyttäytyy on aiheuttanut sen, että kaiken negatiivisimman öyhötyksen vastapainoksi myös hehkuttelu on entistä estottomampaa ja sen näkee nuorissa muusikoissakin. Nyt uskalletaan jo olla vähän takki auki oman jutun suhteen.
Esille nousee Soundin edellisen numeron kannen vallannut Blind Channel, joka lähti valloittamaan maailmaa euroviisukappaleellaan kirjaimellisesti keskisormet pystyssä. Tällaista uhmaa ei kovin usein suomalaisilta näe.
– Samaan aikaan suomalaisuus ja se että me kuitenkin kaikkein uhmakkaimmillaankin vedetään vähän takaisinpäin… Se on myös osa tätä meidän suomalaisuuden eksotiikkaa, joten onhan tämä vähän tasapainoilua, Ville miettii.
– Parhaiten toimii se klisee, että tällaisista hiljaisista, ujoista ja kilteistä pohjoisen melankolisesti salaperäisistä ihmisistä kuoriutuukin jotain ihan muuta. Väitän, että kun ymmärtää, mitä mahdollisuuksia tuossa kontrastissa on, voi saada monet artistit ja bändit lähtemään tuonne maailmalle just sopivasti takki vähän auki, Jussi summaa.
Teksti: Aki Nuopponen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 4/24.