Viime vuonna Maustetytöt lyöttäytyi yhteen Agentsin kanssa. Vuonna 1979 perustetun, kitaralegenda Esa Pulliaisen luotsaaman rautalankayhtyeen mukana kiertämisessä oli puolensa, mutta kokemus oli Karjalaisille myös rankka.
– Näin jälkikäteen ajateltuna se oli tosi hieno ja opettavainen kokemus. Musta tuntuu, että pystylaulajana esiintyessäni saatoin oppia jopa laulamaan vähän paremmin, tai ainakin sain lisää itsevarmuutta siihen, Anna Karjalainen sanoo.
– Jo treenien tai viimeistään ensimmäisten keikkojen aikana tajusin, että identifioidun aika voimakkaasti kirjoittajaksi, enkä niinkään laulajaksi, Kaisa Karjalainen lisää ja tarkentaa, ettei ollut koskaan aiemmin oikeastaan ajatellut tällaisia asioita, koska hän on aina aiemmin esittänyt omia tekstejään Maustetytöissä sekä aiemmin Ehkä– ja Kaneli-yhtyeissä.
– Tietenkin se oli ihan valtava kunnia, mutta tunsin myös seisovani saappaissa, jotka eivät ihan täysin sovi mulle.
En tiedä lähtisinkö enää mukaan vastaavaan. Menin mukavuusalueiden ulkopuolelle enemmän kuin arvasin etukäteen.
Anna kuvailee, että oli mielenkiintoista tehdä musiikkia sellaisten ihmisten kanssa, joita arvostaa niin paljon ja jotka ovat tehneet musiikkia niin pitkään, että heiltä kuuli paljon tarinoita vuosikymmenien takaa, jolloin moni asia oli toisin.
– Huomasin, että muusikoiden arvostus on ollut aika erilaista silloin joskus ja siellä on ollut kaikenlaisia keikkaolosuhteita. Festareilla artistien kohtelu ei ollut välttämättä yhtä hyvää kuin tänä päivänä. Olosuhteet olivat paikoin tosi ankeat, kun esiintymään saapuneella muusikolla ei ehkä ollut edes paikkaa missä odotella keikkaa.
Kaksikko myöntää, että myös ilman kitaraa ja koskettimia laulaminen oli sekin todella erilaista totutusta.
– Olihan se orpoa olla siellä lavalla ilman kitaraa, koska ei me Kaisan kanssa olla mitään laulajia. Siitä tuli enemmän sellainen olo, että mitä me tehdään täällä, vaikka esitettiinkin leipälajiamme, Anna miettii.
– Se oli tavallaan tosi stressitöntä ja hienoa, kun ei tarvinnut tehdä muuta kuin kävellä lavalle ja ottaa mikki kouraan, Kaisa hymyilee vienosti ja korostaa siskonsa tapaan, ettei koe vieläkään olevansa varsinaisesti laulaja.
– Huomasin, että mulle se suurin tuki ja turva ovat koskettimien sijaan kuitenkin ne omat kappaleet. Kenelläkään ei ole oikeutta kyseenalaistaa sitä, kun esitän omia lyriikoitani, mutta tilanne oli ihan toinen, kun esitettiin klassikoita.
Agentsin kanssa Maustetytöt kiersi pääasiassa isoja keikkapaikkoja ja Suomen suurimpia festareita. Sen sijaan omilla keikoillaan Kaisa ja Anna ovat nähneet ihan kaiken Suomessa. Monen suomalaisen artistin ja bändin tuskaillessa sitä, että maassa joutuu aina kiertämään samat paikat, Maustetytöt löytää yhä uusia keikkapaikkoja.
– Se, että ollaan voitu tehdä keikkoja mitä moninaisimmissa paikoissa on ollut kiinni kysynnästä, Kaisa sanoo ja kertoo kaksikon olleen iloisia siitä, että tätä kysyntää on riittänyt Kehä III:n ulkopuolellakin.
– Meillä oli aluksi sellainen asenne, että kaikki keikat tehdään. Enää se ei ole tietenkään järkevää, ellei sitten halua soittaa loppuelämäänsä kaljapalkalla pizzerioissa seitsemän päivää viikossa. Me ei enää jakseta.
Varhaiset vuodet veivät duon seikkailuihin ympäri Suomea ja paikkoihin, joita ei ole suoranaisesti tehty keikkailuun. Anna muistelee muun muassa keikkaa Pyhäjärven torilla, jossa lava oli rakennettu pakettiauton kylkeen.
– Sitten ollaan oltu myös keskellä pöpelikköä Kuusamossa, missä soitettiin käytännössä akustisesti. Meillä oli siellä mukana pattereilla toimiva kaiutin, johon saatiin viritettyä rumpukone, Kaisa kertoo.
– Tuohon reissuun lähdettiin nollan tunnin yöunilla, koska edellisenä päivänä oli keikka Jyväskylässä ja ajomatkaa oli niin paljon. Kyllähän siinä vähän mietti, onko tässä mitään järkeä ja tuleeko sinne metsään ketään, mutta aina jälkeenpäin tuollaisia kokemuksia sitten vaalii, että tulipahan sellainenkin nähtyä ja yleisöäkin ilmestyi jostain.
Teksti: Aki Nuopponen
Lue koko haastattelu Soundista 3/23.
