Kun rock työnsi 1960-luvulla jazzin marginaaliin, syntyi järjestö, joka vaalii yhä epäkaupallisen musiikin asemaa

Soundin 11/23 Jazz kiinnostaa -palstalla käsitellään vuodesta 1965 asti toiminutta AACM-järjestöä.
29.12.2023 10:00

Kohtaus Berliinin jazzfestareilta: konsertin juontaja esittelee lavalle saksofonisti Henry Threadgillin, ”joka oli perustamassa AACM:ää yhdessä Anthony Braxtonin ja Joseph Jarmanin kanssa.” ”Wow… Really? Just wow!” puhisee vieressäni istuva maineikas chicagolainen nykymuusikko, joka kuuluu itsekin AACM:ään.

Närän syy? No ainakin se, että AACM:n perustivat Muhal Richard Abrams, Jodie Christian, Steve McCall ja Phil Cohran. Esittelyn osumaprosentti ei siis ollut korkea, joskin mainitut muusikot kyllä kuuluvat myös varhain hommaan mukaan liittyneeseen jäsenistöön.

Mikä on AACM? Kirjainyhdistelmä tulee sanoista Association for the Advancement of Creative Musicians, ja kyseessä on Chicagossa vuonna 1965 perustettu entiteetti, jonka olomuoto kääntyy suomeksi kenties parhaiten sanaan ”yhdistys”. Ajatuksen ytimessä on ”vakavan”, omaperäisen ja rohkean musiikin vaaliminen sen eri olomuodoissa, eli pääasiassa esittämällä ja levyttämällä ajan uutta luovaa musiikkia.

Maailmanlaajuisesti tunnetuin yhtye AACM:n riveistä on Art Ensemble Of Chicago, joskin myös lukuisat omalla nimellään esiintyvät artistit ovat niittäneet laajalti mainetta siellä sun täällä. Poimintoina voidaan nostaa vaikkapa jo mainittu Anthony Braxton, suomalaisen TUM-levymerkin läheinen yhteistyökumppani Wadada Leo Smith, yhä aktiivinen veteraani Kahil El’Zabar, sekä heitä hieman nuoremman polven nimet Tomeka Reid, Mike Reed, Nicole Mitchell, Jeff Parker ja Matana Roberts.

AACM syntyi jazzin liuetessa enemmän ja enemmän marginaaliin rockin valtakauden alussa. Amerikassa vähentyneet esitysmahdollisuudet ja kaupallisuuden korostunut vaade sai joukon mustia chicagolaisia muusikoita järjestäytymään yhteen pianisti Muhal Richard Abramsin ympärille kasvaneeksi joukoksi, joka alkoi järjestää omia tapahtumiaan ja myös kouluttaa nuoria muusikoita.

AACM:n jäsenten musiikki on alusta asti etsinyt uusia latuja jazzin ja avantgarden ulkolaitamilta. Art Ensemble Of Chicagon kokonaisvaltaiset performanssit, Anthony Braxtonin monitasoiset suurteokset, tai vaikkapa sooloartisteina tunnetuimpien Art Ensemble -jäsenten Lester Bowien ja Roscoe Mitchellin tuotanto ovat antaneet AACM:lle ”edgen”, joka on lävistänyt koko kokeellisen musiikin maailman monen eri musiikillisen haaran tekijöitä inspiroiden.

Satuin äskettäin New Yorkissa kuulemaan AACM-jäsenen, pasunisti George E. Lewisin esitelmän, jonka otsikko oli sama kuin hänen 700-sivuisen eepoksensa: A Power Stronger Than Itself: The AACM And American Experimental Music. Vuonna 2008 julkaistu kirja kertoo AACM:n ja samalla suurelta osin kokeellisen jazzmusiikin historian Yhdysvalloissa ansiokkaasti. Paul Steinbeckin vuonna 2017 julkaistu kirja Message To Our Folks puolestaan zoomaa tarkemmin Art Ensemble Of Chicagon vaiheisiin.

Kumpikin ovat pakollisia sisältöjä aiheesta kiinnostuneiden kirjahyllyyn. Luennollaan Lewis pyöräytti muutamia maistiaisia 2015 esitetystä AACM-aiheisesta oopperastaan. Aihe inspiroi laajasti.

AACM:n merkitys on monitasoinen. Historiallisesta näkökulmasta voidaan nähdä sen pitkäaikaisen ja hedelmällisen toiminnan betonoineen Chicagon aseman eräänä jazzin edelläkävijäkaupungeista sekä paikallisesti että globaalisti. Laveammin ajateltuna AACM:n merkitys löytyy sen äärimmäisen laaja-alaisesta vaikutuspiiristä. Yksittäisten muusikoiden ja yhtyeiden ohella AACM on inspiroinut muita skenejä, ja esimerkiksi Dallasissa toiminut trumpetisti Dennis Gonzalezin Daagnim-levymerkki ja -kollektiivi (Dallas Association For Avant-Garde And Impressionistic Music) on esimerkki liikehdinnästä, joka on saanut inspiraationsa AACM:n kehittelemästä kokonaisvaltaisesta ja omaehtoisesta jazzmusiikin kehitysmallista.

Eräs AACM:n murtama raja-aita liittyy amerikkalaisen yhteiskunnan rakenteelliseen rasismiin. Kun AACM järjesti ensimmäiset konserttisarjansa elokuussa 1965, kyseessä oli tiettävästi ensimmäinen kerta, kun koko Yhdysvalloissa kuultiin yhtä laajasti afroamerikkalaisten säveltämää kokeellista musiikkia. Samalla AACM muutti sitä, miten jazzkonserteista puhuttiin rinnastamalla tapahtumansa viestinnällisesti klassisesta musiikista tuttuun viitekehykseen jazzklubi-narratiivin sijaan.

George E. Lewisin AACM-luento New Yorkin Park Avenue Armoryssä marraskuussa 2023 korosti järjestön olevan aktiivinen myös nykyään – seikka, joka helposti unohtuu ikonisten AACM-artistien huippusaavutuksia fiilistellessä. Lopun Q&A-osiossa viimeisen kysymyksen esitti harmaahapsinen valkoinen miesoletettu: ”Any white folks in AACM?” George E. Lewis piti pokkansa hölmön kysymyksen edessä mainiosti ja vastasi rauhallisesti: ”Ei, ja jos luet kirjani niin saat selville miksi.”

Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 11/23.

Lisää luettavaa