Lost Society ei pelkää uudistumista: ”Miksi tehtäisiin sama levy uudestaan ja uudestaan?” Samy Elbanna ihmettelee

Saara Planting

Lost Societyn neljäs albumi No Absolution julkaistiin viime viikolla. Levy esittelee moni-ilmeisen metalliyhtyeen, joka uskaltaa tähytä thrash-mukavuusalueensa ulkopuolelle. Timo Isoaho haastatteli laulaja Samy Elbannaa Soundiin 2/20, lue katkelma artikkelista tästä.

Jos Braindead poikkesi selkeästi kahdesta edeltäjästään, samaa voi sanoa juuri ilmestyneestä No Absolutionista. Viimeistään tällä kierroksella Lost Society todistaa vastaansanomattomasti, ettei se pelkää uusien tuulien tuiverruksia.

– Haluttiin tietoisesti uudistaa meidän hommaa. Jo pari vuotta sitten alettiinkin miettiä bändin kesken sitä, että kokeiltaisiinko musiikin tekemistä jonkun ulkopuolisen kanssa. Se tuntui aluksi vieraalta ajatukselta, mutta ei taaskaan haluttu tyrmätä mitään ilman kokeilua.

Santa Cruzissa aikoinaan kitaraa soittanut Joonas Parkkonen on meidän vanha tuttu. Hän on myös järjettömän kova biisinkirjoittaja ja studiohommien kivikova ammattilainen. Lähetinkin sitten Joonakselle alustavat versiot biiseistä Nonbeliever ja My Prophecy, ja hän kommentoi saman tien, että nyt muuten soundaa aika erilaiselta, mutta myös helvetin siistiltä.

– Päätettiin kokeilla yhteistyötä, ja meninkin sitten käymään Joonaksen studiolla. Fiksattiin mainitsemiani biisejä osa osalta ja mietittiin todella tarkasti, että miten niistä saisi revittyä kaiken mahdollisen irti. Jossakin vaiheessa vedin taas yhtä kertosäettä vanhalla tutulla huutoäänellä, mutta rytmityksen kanssa tuli jotakin ongelmia, ja päätin kokeilla vähän puhtaampaa tulkintaa. Kun aloin sitten laulaa, Joonas oli pudota tuolilta. Että mitä helvettiä, lähteekö sinusta tuollaistakin ääntä? Tämän oivalluksen hetki oli täysin ratkaiseva, ja sen jälkeen ryhdyttiin katsomaan esimerkiksi melodia- ja stemmajuttuja ihan uudelta kantilta.

Nopeasti ja paljon puhuva Elbanna pitää pienen tauon.

– Ei me tietenkään kaikkea haluttu muuttaa. Riffien kirjoittamisen tyyli säilyi täysin ennallaan, vaikka tiedossa saattoi ollakin, että tähän kohtaan tulee esimerkiksi Corey Taylorin hengessä vedettyä laulumelodiaa.

– Kokonaisuutena No Absolutionilta kuulee varmasti enemmän jenkkivaikutteita kuin aikaisemmin, mutta yhtä lailla sieltä löytyy suomalaista melankoliaa, Mikko Karmilaa ja Are You Dead Yet? -meininkiä, Gojira-henkistä tykitystä ja vaikka mitä. Sieltä ja tuolta napattujen vaikutteiden määrä on kieltämättä melkoisen hurja, mutta kaikki jutut on suodatettu Lost-siivilän läpi.

Joonas Parkkosen ja Lost Societyn luoma soundimaailma ansaitsee ison kiitoksen. Esimerkiksi voi nostaa suorastaan murskaavan kitarasoundin – se on yhtä aikaa selkeä, voimakas ja erotteleva.

– Kun alan puhua Joonaksesta, kuulostan siltä kuin teinityttö hehkuttaisi ensimmäistä ihastustaan. Mutta siis eihän sen kaverin osaamisen määrässä ole oikeasti mitään järkeä, sanoo Elbanna.

– Muistan esimerkiksi hetken, kun Joonas lähetti ensimmäisiä miksauksia meidän kuultavaksi… Että nyt olisi nyt tällainen versio, mutta en ole vielä ihan varma tästä. Vastasin sille välittömästi, että dude, mitä helvettiä, tämä on parhaan kuuloista meininkiä ikinä!

– Kaiken kaikkiaan Joonaksen panostus No Absolutionille oli massiivinen, alkaen riffien kirjoittamisesta ja päättyen levyn soundimaailman lopullisen hiomiseen. Hän oli ehdottomasti yhtyeen viides jäsen koko pitkäsoiton tekemisen ajan, ja sen kuulee lopputuloksesta ihan perkeleen hienolla tavalla.

Millaista palautetta singlenä etukäteen lohkaistut kappaleet ovat nostatta neet?

– Taas kerran: jotkut ovat intoilleet, toiset ovat dissailleet. Olen jokusen kerran törmännyt myös ”jätkät teki sitten black albumit” -heittoihin, joissa kommentoijat ovat tarkoittaneet nimenomaan sitä, että Lost Society on mennyt samalla tavalla vituiksi kuin Metallica nimikkoalbumillaan. No, Metallicallahan on mennyt todella huonosti kaikkien näiden vuosien ajan!

– Kuten aikaisemmin sanoin, jyrkkä palaute suuntaan tai toiseen on täysin jees, mutta paria juttua en ihan hiffaa. Yksi: miksi kukaan odottaisi, että me tehtäisiin sama levy uudestaan ja uudestaan? Olin debyytin aikoihin 17-vuotias, nyt mittarissa on 24, ja olen tietenkin ihan eri ihminen. Tämä kuuluu uudessa musiikissa ja sanoituksissa, joissa pohditaan muun muassa sitä, miten uskontoja käytetään oikeutuksena ihan helvetin pahoille teoille. Kaksi: jos joku ei diggaa, miksi se pitää karjua koko maailmalle? Eräs some-kommentoinnin suurimmista ongelmista on tämä ”minä olen oikeassa ja sinä olet väärässä, ja sinä et itse asiassa saa olla väärässä vaan sinun pitää muuttaa mielipidettäsi ja olla minun kanssani samaa mieltä” -meininki.

Elbanna pysähtyy taas hetkeksi. Sitten hän sanoo hitaasti:

No Absolution antaa sataprosenttisen rehellisen kuvan Lost Societysta vuosimallia 2020. Me rakastetaan tällaista musaa todella paljon ja me tehdään tätä juttua edelleen puhtaalla sydänverellä. Se riittää ainakin minulle!

Teksti: Timo Isoaho
Lue koko haastattelu Soundista 2/20.