Vuosituhannen vaihteessa Robyn kuulosti aikamatkaajalta, joka oli saapunut keskuuteemme jostain lähitulevaisuudesta tuoden kuultavaksemme jotain, mitä elektroninen pop voisi jatkossa olla. Vielä 2010-luvun alun albumeillakin Robynissa oli omanlaistaan särmää tehdä mitä vain.
Sexistential-albumin alkaessa soida tunnelma on päinvastainen. On kuin Robyn olisi aikamatkaaja, joka on tullut menneisyydestä vanhanaikainen eikä oikein edes nostalgisen kuuloinen levy mukanaan. Soundit, pulssit, tahdit ja efektit tuovat mieleen demon, josta Robynin olisi pitänyt aloittaa levyn rakentaminen.
Parasta albumilla on seksuaalisen vapautuneisuuden ja oman itsensä kunnioittamisen tunne, jota Robyn on aina välittänyt musiikillaan. Esimerkiksi Sucker for Love ja nimibiisi soivat niin hulvattomalla energialla, että iskee pieni turhautuminen, miksei raitoja ole tehty loppuun asti.
Sexistential jää kaukaiseksi kotidemoksi, josta olisi voinut tulla röyhkeä hittilevy. Kaikessa soi potentiaali, mutta näin luovan ja vaikuttavan artistin albumin tuotannon pitäisi olla ISOA.
