Pariisin Kevät ei ole koskaan valmis: ”Mitä pidemmälle menet, sitä keskeneräisemmältä tuntuu”, sanoo Arto Tuunela

Lähes viisi vuotta siihen meni, mutta vihdoin kahdeksas Pariisin Kevät -albumi on saatettu maailmaan. Sen syntymiseen limittyi Arto Tuunelalle tyypilliseen tapaan elämän onnet ja surut, todellisuus ja unet. Ja matkan aikana löytyi luovan ihmisen sisäinen rauha betonibrutalismin keskeltä.
3.6.2024 10:22

–Mä en ole ikinä jännittänyt näin paljon, Arto Tuunela huokaisee muistellessaan Pariisin Kevään juuri päättynyttä neljän loppuunmyydyn klubikeikan kevätkiertuetta. 

– Mutta ajattelen, että on hyvä että hermostuttaa. Se kertoo, ettei ainakaan päästä itseään liian helpolla. 

Niin kai se on, että vaikka olisi vuosia takana, menestyslevyjä plakkarissa, striimejä taulussa ja keikkoja alla, voi silti mieleen hiipiä epäilyksiä: entä jos ketään ei enää kiinnostakaan? Mitä jos kukaan ei tulekaan keikalle? 

– Vaikka me soitettiin jotain keikkoja viime vuonnakin, niin nyt on ollut enemmän breikkiä esiintyjäroolista. On pitänyt tutustua siihen puoleen uudestaan. Ja varmasti jännitykseen vaikutti se, että on ollut breikkiä musan julkaisemista, Tuunela pohtii. 

Toukokuun lopussa ilmestyvä Pariisin Kevään kahdeksas albumi Sun yö on pian täällä tosiaan vei normaalia pidempään. Edellislevy Reuna ilmestyi lähes viisi vuotta sitten, ja yleensä venähtänyt julkaisuväli viestii jonkin sortin ongelmista. 

Tosin tällä kertaa pääsyy viivästymiseen oli kaikkea muuta kuin ongelma.  

– No siis, musta tuli isä, Tuunela nauraa onni kasvoillaan. – Että nyt me sitten ollaan kaikki bändissä faijoja. 

– Ja se on maailman ihanin asia. Piste. Mutta ainakin mut se sai huomaamaan, miten paljon olen saanut elää vain oman tekemisen ehdoilla ja nauttinut sellaisesta aikatauluvapaudesta. 

Tietenkin albumien väliin osui myös koronavuodet. Sinä aikana Tuunela teki kyllä biisejä, albumillisenkin, mutta lopulta ne hyllytettiin. 

– Tässä on ollut iso nippu puolivalmiita lauluja, jotka vain tippuivat matkan varrella pois. Ne eivät vain tuntuneet oikeanlaisilta. Kyse on sen etsimisestä, että mikä tuntuu sillä tavalla oikeasti painavalta, että se ansaitsee paikkansa albumilla. 

Päätöksiin vaikutti myös maailman yleinen tila, joka on näinä aikoina monella tapaa synkkä. Ensin Tuunela lähti hakemaan sille vastapainoa. 

– Halusin ensin musiikkia, jonka tekeminen on aika helppoa ja kivutonta, jolloin sen kuunteleminenkin olisi helppoa ja kivutonta. Sellaisen mä siis yritin tilata, mutta mä en ollut kuitenkaan siinä prosessissa kontrollissa. Se prosessi sanoi mulle, että mulla on sulle muita suunnitelmia. 

Tuunelan tavoite ei kokonaan kadonnut matkalla, sillä Sun yö on pian täällä soi pehmeänä ja luontevana, usein lämpimänä ja kevyenäkin. Toisaalta albumin kertojilla ei tunnu useinkaan olevan hyvä olla: he kaipaavat johonkin parempaan tai ainakin jonnekin muualle. 

– Joo, ihan osuva kuvaus, Tuunela myöntää mutta tarkentaa puhuvansa laulujensa kertojista, ei itsestään. 

Hän kuvailee mielentilaansa lauluja kirjoittaessaan ikään kuin kerrostuneeksi yhdistelmäksi globaalia todellisuutta, lähiympäristöään ja hänen omaa sisäistä maailmaansa. 

– Sekoitan niitä kaikkia omassa mielessäni, eikä siihen ole mitään selkeitä reittejä. Ja lisäksi mä haluan aina sellaisen unilevelin siihen, yritän katsoa semmoiseen piilotajuiseen symbolien maailmaan. Se on tavallaan eri kieltä, jotain semmoista mitä ei voi puhua oikein muuten kuin taiteen kautta. 

Kontrastina Tuunelan usein abstraktille unimaailmalle uuden levyn single Me ei olla ystävii enää tuntuu jo nimensäkin puolesta huomiota herättävän suorapuheiselta. ”Tässä biisissä ei oo mitään, mikä jäisi epäselväksi. Ei tarvii tulkita mitään. Tietyissä tilanteissa sellanenkin on hyvä”, Tuunela totesi kappaleesta tiedotteessakin.

Oliko vaikea päättää, että tämän asian haluan laulaa näin suoraan?

– Ei. Se tuntui hyvältä, Tuunela sanoo. – Joskus sitä pettyy ihmisiin. Joskus ystävyyssuhde loppuu, eikä se ole kivaa. 

Useimmiten hänen sisäinen kompassinsa ohjaa pohtimaan asioita jopa yhden laulun sisällä useista eri näkökulmista. 

– Se on myös mun tapa katsoa maailmaa. Haluan nähdä siinä monta puolta.

Tuunela painottaa empatian tärkeyttä, kykyä nähdä tilanteet toisen tilanteesta käsin. Se on kantava ajatus myös Sun yö on pian täällä -albumilla.

– Halusin kaiken sellaisen menestyspuheen ja ylikorostetun individualismin vastapainoksi puhua siitä, että jollain tavalla me kaikki ollaan myös rikkinäisiä, ja sekin on osa elämää. Sellainen maailma, missä joudutaan teeskentelemään, että me ei olla rikki, on mun mielestä tosi epäinhimillinen ja pelottava.

Pariisin Kevät aloitti vuonna 2006 Arto Tuunelan soolostudioprojektina, kunnes puhkesi neljä vuotta myöhemmin loistoonsa kuusijäsenisenä livebändinä, joka ulotti lonkeronsa välillä studioonkin asti. Nykyään Pariisin Kevät on livenä kvartetti, mutta studiossa laulut puhaltavat henkiin enimmäkseen Tuunela ja Artturi Taira kahdestaan. Painopisteet ja tekemisen tavat ovat muuttuneet vuosien varrella, ja tulevat epäilemättä muuttumaan jatkossakin. 

Sun yö on pian täällä -levyllä Arto Tuunelan sävellyksiin tehty tuotanto lepää koskettimien ja elektronisten rytmien päällä, aivan kuten edeltäjälläänkin, mutta siellä täällä läpi kuultaa vanhemmilla levyillä ja edelleen livenä päälle hyökkäävä rockbändi. 

– Minusta on kaunis asia, että livenä voi soittaa eri tavalla ja tuoda eri aikakausilta juttuja yhteen. Mutta yhtä tärkeää on, että se, mitä tehdään albumeilla on oma juttunsa. Ja mä nautin ihan tosi paljon siitä, kun me aletaan treenata albumin biisejä, koska silloin me ollaan yhdessä. Yhdessä soittaminen on tosi ihanaa. 

– Luulen, että on meidän siunaus ja taakka, että meidän identiteetti on aina koostunut tosi erilaisista jutuista. 

Japanilainen valokuvaajalegenda Daido Moriyama puhuu Helsingin K1-gallerian näyttelystä löytyvällä videolla siitä, kuinka hän ei tule koskaan valmiiksi valokuvaajana. Ei ainakaan ennen kuolemaansa. Ja hän pitää sitä ehdottomasti positiivisena asiana.

Samanlaista asennetta on aistittavissa myös Tuunelasta, kun tiedustelen missä kohdassa hän kokee Pariisin Kevään olevan asteikolla keskeneräinen–valmis. 

– No, valmiita ollaan sitten kun lopetetaan. Että lähdetään himaan, pannaan homma pakettiin, Tuunela toteaa. 

– Keskeneräinen on kiinnostavaa. Tämä on tuntunut koko ajan vähän keskeneräiseltä. Ehkä se toimii entropian lakien mukaan, että mitä pidemmälle menet, sitä keskeneräisemmältä tuntuu. 

– Mutta en tiedä, että missä kohdassa sitä janaa me nyt ollaan. Ei ainakaan ihan alussa, se ei olisi fysiikan lakienkaan mukaan enää mahdollista.

Tuunela huomauttaa, että hän oli jo 30-vuotias kun Pariisin Kevät soitti ensimmäisen keikkansa. 

– Tuntuu hassulta, kun jotkut puhuu, että kun olet kolmekymppinen niin musabisnes suhtautuu kuin olisit jo liian vanha. Joten onpa hyvä, että aloitin vasta kun olin jo liian vanha, niin ei tarvitse enää miettiä parasta ennen -leimaa. 

Kiehtovassa kirjassaan How Music Works David Byrne (Talking Heads) puhuu paljon ympäristön vaikutuksesta luomiseen. Siitä, miten erilaiset esittämisympäristöt sanelevat tiedostamattakin sen, millaiseksi musiikki määräytyy, sekä myös siitä, kuinka suora vaikutus luomisympäristöllä ja -olosuhteilla on säveltämiseen. 

Ajatus on ollut Sun yö on pian täällä -albumin tekoprosessin aikana konkretiaa Arto Tuunelan elämässä. 

– Jokaisen bändin haastattelussa lukee, että ensin on joku riffi ja sitten sitä yhdessä kokeillaan… Minusta sellaisesta puhuminen on banaalia ja epäkiinnostavaa, Tuunela aloittaa, kun kyselen hänen tavastaan tehdä musiikkia. 

– Minusta kiinnostavaa on se, missä paikassa on luonut. 

Aiemmin Tuunela teki töitä jaetussa työhuoneessa, mutta lapsen syntymän jälkeen hän koki tarvitsevansa täysin oman tilan. Sopivan löytyminen ei ollutkaan ihan yksinkertaista. 

– Ensimmäinen, jonka löysin, oli sellainen, missä ei ollut äänieristystä. Tein sitten kaikki demot niin, että lauloin tosi hiljaa kuulokkeet päässä. Siitä muodostui tekemisen tapa, ja niistä demoista tuli vähän hassun kuuloisia. 

Vaikka niiden demojen laulut eivät sellaisenaan soikaan valmiilla levyllä, Tuunela uskoo, että tilanteesta jäi kuitenkin elämään jokin tunnelma. 

– Osan biiseistä halusin sitten laulaa lopullisestikin hiljaa. 

Kyseinen työhuone oli kivassa ympäristössä ja ikkunasta oli mukava katsella ulos. Se ei kuitenkaan ollut sitä, mikä resonoi Tuunelan sisäiseen maailmaan. Toisin kuin uusi työhuone, joka löytyi Itä-Pasilan betonielementtien keskeltä. Siellä on nyt Tuunelalla täydellinen – ja äänieristetty – soppi kerrostalon kellarissa, ja sattumalta vieläpä aivan Artturi Tairan työhuoneen vieressä. 

– Minähän olen viettänyt Kantsussa (Kannelmäessä) nuoruuteni, sellaisessa seitkytluvun elementtitalossa. Siitä johtuu, että mulla on täällä kellarissa niin kotoisa ja turvallinen olo. Oma olemus jotenkin osuu tähän brutalismiin, Tuunela huokaa onnellisena. 

Huomautan, että Pariisin Kevään musiikkikin kuulostaa ehdottomasti enemmän Itä-Pasilalta kuin vaikkapa joltain Sipoolta.

– Kiitos! Tuo on kauneinta mitä meistä voi sanoa. 

Teksti: Mikko Meriläinen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 5/24.

Lisää luettavaa