Repe jäljitti Maria läpi Euroopan, mutta koskaan he eivät enää kohdanneet – Edu Kettusen Häkkilintu kertoo kiehtovan tarinan

Niko Peltosen toimittamassa Martti Luther ja muovipussi -juttusarjassa käsitellään tällä kertaa Edu Kettusen vuonna 1997 julkaisemaa Häkkilintu-kappaletta. Tässä tarinassa ei ole onnellista tai toisaalta alleviivatun onnetontakaan loppua.
23.12.2020 11:39

Road movien rinnakkaiskäsitteenä voisi varmasti olla olemassa ”road song”, jotain sellaista kuin Kris Kristoffersonin prototyypinomainen Me And Bobby McGee (1970). Amerikkalaisessa lauluntekijäperinteessä tällaista on harrastettu paljon. Siellähän riittää lääniä, jossa reissata.

Iso maahan Suomikin toki on. Kummallisen selvästi narratiivinen kulkijalaulu on meillä silti jäänyt Tapio Rautavaaraan ja vastaaviin assosioituvaksi käsitteeksi.

Missä ovat reaalitodellisuuteen ankkuroituvat, silti ehkä hieman romantisoivat rockpohjaiset suomalaislaulut, joissa kierrellään maita ja mantuja, mainitaan paikan- ja henkilönnimiä ja kuvataan ihmiskohtaloita?

Kysymys on ehkä ylidramaattinen, sillä kyllä näitäkin löytyy, varsinkin jos määri telmää vähän venyttää. Muutamankin kuvatun kaltaisen laulun on tehnyt Erkka ”Edu” Kettunen, josta kehkeytyi Broadcast-yhtyeen jälkeisinä vuosina merkittävä suomalainen lauluntekijä. Ei hänen tuotantonsa tosin ole rockpiireissä koskaan saanut ansaitsemaansa arvostusta.

Kettusen lauluilla ei olekaan paljoa tekemistä ”varsinaisen suomirockin” kanssa. Hän ja kaksi vuotta sitten menehtynyt Broadcast-kumppani Esa Kaartamo ammensivat aina eniten amerikkalaisesta musiikkiperinteestä ja tunsivat varmasti läpikotaisin sikäläiset kantrin, folkin ja rockin rajapinnoilla liikkuvat lauluntekijät. Kuitenkin he osasivat myös kääntää vaikutteensa suomen kielelle ja suomalaiselle mielelle.

Kettusen levytyksistä tekee persoonallisia jo hänen äänensä, jossa ei soi rehti ruutupaitainen juurevuus niinkään kuin melankolinen, kirjallisesti orientoitunut ulkopuolisuus. Niinpä hän on ihanteellinen laulaja ottamaan tarkkailijan roolin kolmannen persoonan tarinalauluissa, joiden hahmot säästyvät kertojan moralisoinnilta.

Joitakin Kettusen parhaista tällaisista löytyy Elävien maassa -levyltä (1997). Vaivattomasta melodia- ja tekstikielestään huolimatta nämäkään laulut eivät ole kosiskelevia tai painele helppoja tunnetriggereitä.

­Tämä pätee myös Häkkilintuun, vaikka se olikin levyn ensisingle ja jonkinmoinen hitti. Näin hyvän ja yksinkertaisen kertosäkeen sisältävältä kappaleelta sopii sitä odottaakin, mutta Häkkilintu ei ole mikä tahansa radiotyrkky, vaan aika nihilistinen ja silti kaihoisa ihmissuhde- ja reissudraama, joka tarvitsee näyttämökseen koko läntisen Euroopan ja musiikilliseksi ilmiasukseen reggaemaisen kompin sekä mariachi-henkiset torvet.

Tämähän oli Suomen varhaisten EU-vuosien ja yhä helpottuvan ja halpenevan ulkomaanmatkailun aikaa. Mutta Häkkilinnussa ei oteta lentoa Berliiniin, vaan reissataan vanhan koulukunnan mukaan ja vaistojen vietävänä.

Kettunen kuvaa pariskuntansa, Marin ja Repen, persoonat, elämäntilanteet ja tekemiset taitavan viitteellisesti, mutta niin, että mielikuvitus alkaa täyttää aukkopaikkoja. Mari on ”väsynyt konsultoimaan” ja Repe luottaa ”pöytäviinan voimaan”. Yhdistelmä käy raskaaksi, vaikka alla on puolen miljoonan asuntovelka. Mari häipyy Tukholmaan ja sieltä etelämmäs. Repe myy kämpän ”huonoon hintaan” ja tulee perässä, skarppaamisten ja sekoilun välillä ailahdellen. Koskaan enää he eivät kohtaa, vaikka Repe luuleekin päässeensä jäljille Napolissa, jossa Mari oli muka nähty ”kapakassa rekkakuskien”.

­Tarinan taustalla väijyy toimimattoman parisuhteen, inhimillisen kohtaamattomuuden vire. Mari on elänyt paniikissa peläten Repen lähtöä, joten hän päättääkin olla se, joka lähtee. Mutta matka halki Euroopan on ristiriitaisia tunteita täynnä – viha ja katkeruus vaihtuvat hetkessä ikäväksi, kun ostettu Viking Line -paita muistuttaa Repen hyvistä puolista.

”Se ei parantunut tiestä kuljetusta / se on kulkuriuden hinta”, Kettunen tiivistää.

Aivan oppikirjanomaisesti tässä ”tie” kivetään näyttämöksi ihmisen kamppailulle ristiriitaisiin suuntiin vetävien elämänkokemusten kanssa. Fyysisesti voi paeta, mutta menneisyys seuraa mukana ja vetää takaisin. Haave vapaudesta on toivoton, mutta välttämätön.

Kuten kertosäe sen sanoo: ”Vain parin siiveniskun verran / lensi häkkilintu kerran / Ei siinä järki paljon paina / Sydän on sotaan valmis aina.

Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 11/20.

Lisää luettavaa