Sami Yaffa kaipaa musiikkiin intoa, luovuutta ja juustoa: ”En jaksa sitä, että joku tuottaja vääntää joka levylle samaa soundia”

Toisen soololevynsä maaliskuussa julkaiseva Sami Yaffa kertoo Soundissa 2/24 uusimmasta albumistaan. Tässä jälkimmäinen puolisko pidemmästä haastattelusta verkkoversiona. Aki Nuopponen toimittaa.
29.2.2024 09:46

Yaffa tunnisti itsekin, että hän oli valinnut levyn nimeksi ajatuksia herättävän, terävänkin nimikkeen. Hänen mielestään sitä kannatti keventää jotenkin. Tämä sai luvan tapahtua erittäin makean kannen muodossa.

– Aloin kelata ranskalaisia 60-lukulaisia elokuvia, spagettiwesternejä ja muita. Kerroin Meerille, että mulla on tällainen idis, että tehdään kannesta elokuvajuliste. Hankitaan mulle kuteita ja mennään ottamaan kuvia.

– Se kuvaussessio kesti ehkä kaksi ja puoli tuntia ja naps vaan, mä tiesin heti niistä kuvista, että tuossa, tuossa ja tuossa ne hahmot on, lähetin kuvat Richille ja pyysin tekemään yhdistelmän gangsterielokuvaa ja westernia. Rich lähetti tämän kannen. Sellaisenaan. Heti valmiina. Siitä ei ruuvattu juuri mitään. Taas Rich hiffasi kaiken heti.

Tätä vilkasta ja vaivatonta luovaa prosessia ylistettyään Yaffa sanoo, että näin asiat tapahtuvat usein hänelle. Ensin ideat eivät meinaa saada millään muotoa, mutta sitten kun alkaa tapahtua, palaset loksahtelevat paikoilleen nopeasti.

– Mulla on paljon jaksoja, kun kyseenalaistan itseäni liikaa, epäilen onko biisit hyviä, pidän omia nimi- ja kansi-ideoitani ihan typerinä ja saatan pitää kaikkea ihan paskana, mutta se on tosi nasta fiilis, kun asiat alkaa loksahtaa.

Kansista tulee hyvällä tavalla mieleen aika, jolloin jopa menestyneet elokuvat saattoivat olla hieman hähmäisiä, käppäisiä ja huolittelemattomia. Ihan omasta taiteenlajista eli ihanista B-divarin elokuvista puhumattakaan.

Yaffa myöntää kaipaavansa kaikessa taiteessa sitä, että siitä välittyy into ja luovuus, ei tuunaus ja puunaus.

– Mä en jaksa yhtään sitä, että joku palkattu tuottaja vääntää tuolla studiossa kaikille levylle sitä samaa soundia, mikä milloinkin sattuu olemaan pinnalla tai että kaikki leffat on vedetty saman filtterin läpi, koska niin vain kuuluu olla.

– Kaikessa taiteessa saa olla sitä aitoa juustoa mukana, ja taide saa näyttää ja haista tekijältään. Ehkä siksi mä palaan monissa asioissa yhä uudelleen vuosikymmenten taakse. Koska sillon ei vielä kelattu liikaa. Tai sitten mä vaan olen vanha pieru, joka Spottarista uutuuksia kuunnellessaan on sitä mieltä, että kaikki näyttää ja kuulostaa samalta.

Kunnianosoitukset menneille vuosikymmenille ja elokuvamaisuudelle eivät jää kansiin. Koko levyltä voi aistia sekä musiikillisen että lyyrisen juonen, ja esimerkiksi Far Star -kappale on hyvinkin tarinamainen.

Tarina tulee keskustelusta, joita Yaffa kävi Sylvain Sylvainin kanssa soittaessaan New York Dollsissa.

– Sain selville, että Sylvain kasvoi Lefrak Cityssa, joka tulee vastaan kun lähdet JFK:n lentokentältä. Siellä on loputtomasti sellaisia punatiilisiä taloja Queensin puolella, just ennen kuin saavut Manhattanille.

Far Star tulee siitä, kun kysyin Sylvainilta, millaista oli kasvaa 60-luvulla, kun Manhattan oli ihan vieressä. Se kerto, ettei ne menneet ikinä sinne, koska ”It was like a far star.” Manhattan tuntui niille tavoittamattomalta.

Se oli eri sfääri. Ja Sylvain itse oli kairolainen maahanmuuttaja, jonka kotiplaneetta oli Queens, ja Manhattan oli ihan toinen tähti.

– Tähän tapaan jokainen levyn biisi on kuin oma stoorinsa ja jokaisesta näistä stooreista voisi tehdä vaikka oman elokuvansa, joista taas saisi tehtyä vaikka ihan oman posterinsa.

Annetaan rockin tapahtua

Sille ei voi eikä edes halua voida mitään, että Yaffa-levyllä huomio kiinnittyy ensimmäisenä sen nimeen ja kanteen, mutta rock-fanien riemuksi albumi on sisällöltään juuri yhtä kutkutteleva kuin sen visuaalisuudetkin ovat.

Aiemmin mainittu Rich Jones on se kaveri, jonka Yaffa mainitsee monessa käänteessä. Michael Monroen yhtyeestä tutun Jonesin ja Yaffan välillä vallitsee täysin mutkaton, luova dialogi.

– Mulla saattaa olla mielessäni joku melodia tai fraseeraus ja vaikka Rich saattaa aluksi sanoa, ettei tiedä saako se siitä mitään irti, niin hetkeä myöhemmin se on summannut mun ideoista ihan törkeän hyvän biisin, Yaffa sanoo.

– Suurin osa levyn biisinnimistä on työnimiä, mutta Rich innostui niistä. Hän sanoi, että nämä on makeita nimiä, niistä pitäisi tulla oikeita titteleitä biiseille, ja pian Richiltä alkoi tulvia biisejä. Ihan hirveän duunin se oli kyllä tehnyt käydessään läpi kaikkia mun ideoita ja luonnoksia, mutta helvetti, levy syntyi tajuttoman helposti.

Yaffa rohkaisee nuorempiakin rokkareita ottamaan motokseen sen, että pitää uskaltaa olla rock. Rock-biiseihin voi ympätä tyylillisesti paljon flirttailuja moniin suuntiin ja lyriikatkin ovat asia, joissa voi saman levyn sisälläkin olla välillä sävy vakava ja toisinaan taas ihan leikkiä. Kaiken ei tarvitse aina olla haudanvakavaa. Hauskaa saa ja pitää olla.

– Tietysti on bändejä kuten AC/DC ja Motörhead, jotka tekee tasan sitä tiettyä rockia ja tekee sitä vitun hyvin, mutta jos tämän mun levyn pilkkoisi paloihin, niin siellä on reggaet ja punkit sulassa sovussa ihan miten lystäävät.

– Oon aina sanonut, että joku Jane’s Addiction oli mulle tavallaan vika rock-bändi, joka teki todella uskaliasta musaa. Joka biisin kohdalla sai ihmetellä, että mistä tämä juttu nyt tuli. Tämä musa, tämä staili, tämä ääni, tämä kaikki. Mulle on mielekästä tehdä vähän kaikkea, mutta ei sillä, olisihan se makeaa tehdä sellainen suora Motörhead-levykin.

Sitä todella suoraviivaistakin rockia albumilla kuullaan. Sekin pohjaa intuitioon, kun asioiden annetaan tapahtua.

Levyn keskivaiheilta löytyvät kappaleet nimeltään Hurricane Hank ja Shitshow nousevat pöydälle, kun Yaffa sanoo, että kaikki mitä ihminen kokee, jättää häneen jälkensä. Musiikissa tämän on hyvä antaa kuulua.

Tämä kappalekaksikko vie vuosiin 2017–2018, jolloin Yaffa toimi keikkabasistina The Hellacoptersissa.

– Se tarttui muhun, kun soitin jätkien kanssa yhdeksän kuukautta ja niillä on ihan oma soundinsa, enkä edes tajunnut ottaneeni sieltä vaikutteita, ennen kuin nämä biisit olivat valmiina ja huomasin, että Hellaahan ne, Yaffa nauraa.

Kun se kulma on käsitelty, että muuan Jouni Hynynen kutsui The Hellacoptersin action rockia ketjulompakkorokiksi ja Yaffa on esitellyt repeillen omaa ketjulompakkoaan, hän kertoo siitä, että oli vain yksi oikea tapa äänittää kappaleet.

– Jos näitä meinattiin tosissaan tehdä, niin pitihän niihin saada (The Hellacopters -kitaristi) Dregen mukaan. Lähdettiin (tuottaja) Erno Laitisen kanssa Dregenin luokse ja sen sijaan, että oltaisiin säästetty aikaa ja lennetty Ruotsiin, olin että ei, otetaan laiva sinne, vedetään kunnon kännit ja kunnon kankkuset, ja vietetään Dregenin kanssa kaksi päivää.

– Laitettiin ne kaksi biisiä kasaan ja se oli ihan helvetin hauskaa! Dregen on sellainen säheltäjä, enkä muista oliko sillä kipsi jalassa vai missä, mutta musta tuntuu, että siltä on aina jotain rikki, eli… action rockia, todellakin, hah hah!

Teksti: Aki Nuopponen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 2/24.
Lue haastattelun edellinen osa täältä.

Lisää luettavaa