Soundin demosta tähdeksi – ”Kaikkea yritettiin, että saataisiin levytyssopimus.”

Soundissa on julkaistu demoarvioita vuodesta 1988 lähtien. Demosetämme ovat vuosien mittaan sanoneet painavan sanansa tuhansista c-kaseteista, cd-levyistä ja muista näytteistä. Seuraavilla sivuilla demopalstalla esiintyneet muusikot muistelevat uransa alkuvaiheita.

Vuosien mittaan Soundissa demoja ovat arvioineet Miettinen, Jukka Junttila,
Antti Luukkanen, Mikko Meriläinen, Marko Säynekoski ja Sami Nissinen.

Ensimmäisenä sovitulle kuvauspaikalle kurvaa Herra Ylppö mustalla taksilla. Hän on leikannut videota lähes koko yön ja ainoastaan torkahtanut työhuoneensa sohvalla. Kun Ylppö oivaltaa olevansa vartin etuajassa, hän suuntaa Ravintolalaiva Wäiskiin siiderille ja pyytää hakemaan itsensä, kun muut ovat paikalla.

Lauri Eloranta, Antti Hyyrynen ja Maija Vilkkumaa saapuvat lähes samaan aikaan eri suunnista kävellen. Yllättäen Jouni Hynystä joudutaan hieman odottamaan. Hän tulee suoraan rautatieasemalta. Matka Lappeenrannasta Helsinkiin sujuu kuulemma todella kätevästi junalla. Mahtaisiko valintaan kuitenkin olla syynä se, että omalla autolla tehtynä reissu venyisi väistämättä seuraavaan päivään. Eihän tämmöisiä haastatteluja kuivin suin tehdä.

Viidestä muusikosta neljä on pukeutunut bändipaitaan: Ylpön rinnuksessa komeilee Joy Divisionin laulaja Ian Curtis, Vilkkumaan paidassa kiiltää Alice Cooperin kuva, Hyyrynen mainostaa levy-yhtiökumppani Rytmi­häiriötä ja Hynynen on valinnut raskaan rockin klassikoista suurimman eli Black Sabbathin. Eloranta kertoo inhoavansa bändipaitoja.

Kaikkien viiden yhtyeet ovat esiintyneet joskus Soundin demopalstalla. Nyt he ovat saapuneet keskustelemaan uransa alkuvaiheista ja ehkä jopa antamaan neuvoja nykyisille demobändeille.

Olette kaikki lähettäneet demon tai jopa useampia Soundiin. Mitä muistatte siitä tunteesta, kun näitte demoarvion lehdessä?

Herra Ylppö: – Tällä tahdilla kun juodaan, me ei muisteta yhtään mitään.

– Meidän promokuvassa mä olin ainoa, jolla oli vaatteet päällä. (Itse asiassa kyseinen kuva julkaistiin vasta numerossa 10/1997 Indy2000-palstan yhteydessä. – toim. huom.) Varmaankin muilla tyypeillä tuntui sen julkaisu pahemmalta. Äidit saattoi huomatella.

Jouni Hynynen: – Myökin taidettiin olla hyvin vähissä vaatteissa. Mitäs tämä tällainen oikein on?

– Kun demopalstalla oli kuva, niin se tuntui tärkeämmältä kuin ilman kuvaa ollut arvostelu. Se on mun eka fiilis, kun tällä tavalla jälkeenpäin muistelee. Vittu, myöhän ollaan rokkilehdessä ihan niin kuin ne oikeat rokkityypit. Se fiilis oli ehkä tärkein juttu.

Maija Vilkkumaa: – Niin, ihan kuin oikeat bändit ylipäätään. Meillä oli aluksi sellainen fiilis, että me ei viitsitä edes tehdä demoa, koska vain oikeat bändit tekee semmoisia. Kun sitten oli arvio Soundissa, niin olihan se tosi mahtavaa. Vähän kuin olisi jo piireissä.

Antti Hyyrynen: – Tärkeää oli myös, että laittoi sinne oman nimen ja kotiosoitteen. Tosi tarkkaan piti olla tiedot. Olikohan siinä tavoitteena, että joku levy-yhtiö ottaa yhteyttä suoraan? Nykyään taitaa olla vaan jotkut nettiosoitteet.

Ylppö: – Kun me lähetettiin demoja ei ollut mitään sellaista. Oli vaan c-kasetteja.

Vilkkumaa: – Muistan soittaneeni lukion opettajainhuoneen puhelimesta Kasettilinjaan ja kysyneeni, että saadaanko me ilmaiseksi kasetteja meidän demoon. Että saatte sitten nimen siihen. Tällaista kaupallista häsläämistä. Sitten me saatiin niitä kasetteja ja käytiin Kulosaaressa äänityttämässä niitä oikean pituisiksi ja askarreltiin niihin kannet. Sitten lähetettiin niitä ja jäätiin odottamaan, että joku ottaisi yhteyttä.

Ylppö: – Muistan, että vastauksena saatiin semmoinen ”painukaa vittuun” -tyyppinen kirje Gabi Hakaselta. Kun Gabi tuotti vuosia myöhemmin Sodankylä-levyä (2004), niin Häiriö oli jostain löytänyt sen kirjeen. Me kehystettiin se ja lahjoitettiin Gabin seinälle. Siellä se on varmaan vieläkin.

Muistatteko yhä, mitä bändienne demoarvioissa sanottiin?

Ylppö: – Meidän demot kehuttiin melkein kaikkialla. Sitten kun oli samat biisit ekalla levyllä (Kaukana puhelimista, 1996), niin sanottiin vaan, että ne on helvetin omituisia. Asenne muuttui, kun ruvettiin arvioimaan oikeaa levyä. Ja niin sen pitää ollakin. Mun mielestä demobändeihin voi suhtautua vähän lempeämmin.

Lauri Eloranta: – Mulla on suhteellisen tuoreessa muistissa ekan levyn (One Night At Sirdie’s, 2005) arviot. Silloin tuli kieltämättä mieleen, että nyt ei enää anneta anteeksi kaikkia asioita. Että nyt ollaan vähän eri sarjassa.

– Olihan se vähän yllätyskin, kun tuli Rumbassa ja Soundissa vaan kolmea tähteä, kun oli tehnyt omasta mielestä ihan mahtavan levyn. Se tuntui tietenkin hirveältä pettymykseltä. Silloin tuli jotenkin sellainen olo, että nyt tämä touhu on vakavaa. Että nyt ei ole enää kivaa.

Hynynen: – Mie en muista enää sitä hetkeä, miten ensimmäinen demoarvio potkaisi. Demosedän kunniamaininta vissiin neljännestä demosta oli kyllä ihan vitun kova juttu. Muistan kun röyhisteltiin rintaa kylillä ja kelattiin, että viimein tämä alkaa toimin. Sen demon perusteella me saatiin levydiilikin, kun Viitasen Jani, demon  äänittäjä siis, kiikutti sen Megamaniaan Atte Blomille meiltä kysymättä.

– Ensimmäiseen levyyn (Hullu Ukko ja Kotiteollisuus, 1996) ei sitten oltu itse lainkaan tyytyväisiä. Siitä tuli jotenkin semmoinen fiilis, että siltä ei välittynyt se meininki mikä meidän demoilla oli ollut. Muistan myös, että Rumban levyarviossa Tero Valkonen tyrmäsi meidän toisen levyn (Aamen, 1998) ihan täysin.

Ylppö: – Mä muistan Aamenen arvion ilmeisesti Soundissa. Olin ihan paskana, että se on väärällä osastolla. Mun mielestä se oli helvetin hyvä hevilevy. Mun mielestä se olisi pitänyt arvioida hevinä.

Eloranta: – Mulla on semmoinen muistikuva, että ihan alussa Kotiteollisuudesta kirjoitettiin suomalaisena grungena. Olenko ihan väärässä?

Hynynen: – En tosiaan muista niitä arvioiden sisältöjä yhtään. Ainakin Lappeenrannassa oli ollut alan bändejä, Slumgudgeonit ja muut. Ehkä meidät niihin liitettiin. Ei kuulosta mahdottomalta. Samalla hiekkalaatikolla myö kuitenkin pompittiin.

Ylppö:– Stam1naa en vielä demoaikana mieltänyt lainkaan metalliksi. Nyt toki olette sinne selkeästi profiloituneet. Mun mielestä se oli silloin sellaista metallivaikutteista poppia.

Hyyrynen: – Joskus 2003–2004 meillä olikin sellainen popimpi vaihe. Kaikkea yritettiin, että saataisiin levytyssopimus. Oli siellä kuitenkin se Stonen vaikutus ja pesukonekomppi koko ajan.

– Sopimus saatiin vasta sitten, kun tajuttiin, että meidän pitää tehdä heviä. Että juuri se on meidän juttu. Se debyytti (Stam1na, 2005) menikin ihan vitun hyvin läpi. Viittä tähteä tuli joka suunnasta.

Mikä sai teidät lähettämään niin useita demoja Soundiin ja varmaan muuallekin?

Hyyrynen: – Kaikki piti tosiaan lähettää arvioitavaksi eri lehtiin plus tietenkin Metalliliittoon, missä tärppäsi toisella demolla. Klaus Fleming sanoi silloin ensimmäiseen demoon viitaten, että se oli täyttä kuraa. Se on todistettavasti nauhalla Olkkosella (Pekka Olkkonen, Stam1nan soolokitaristi) jossain arkistossa. Klaus on myöhemmin yrittänyt väittää, että ei ole koskaan sanonut, että Stamina on täyttä kuraa. Varmasti on. Siitä on todisteet.

– Tärkeää siinä demotouhussa oli se, että piti saada jonkinmoisen ammattiporukan mielipide. Kyllä sitä vaan kummasti piti silloin arvossa. Tärkeintä taisi kuitenkin olla se, että niitä myytiin itse. Niistä saatiin rahaa.

Hynynen: – Muistan tavanneeni siut ensimmäistä kertaa Lappeenrannan postissa. Olin itse vissiin hakemassa jotain levyjä ja sie olit lähettämässä Väkivaltakunta-demoja (2003). Annoit semmoisen miullekin.

– Demoissa oli tosi tärkeää se mainosmeininki. Jos niitä painoi vaikka sata kappaletta, niin pitihän ne saada myytyä. Silloin oli kivaa, että oli mainos lehdessä. Ja olihan siinä myös se, että sai jonkun kommentin jostain ulkopuoliselta. Demosedät oli aikamoisia auktoriteetteja.

Ylppö: – Ainahan sitä hakee hyväksyntää tekemisilleen. Joskus sitä hakee omalta isältä tai naapurin tytöltä. Joskus jostain muualta.

– Mulle ainakin kävi Harjavallassa niin, että kun eka demo tehtiin ja siitä oli arvio Soundissa, niin ne tytöt, jotka eivät olleet kiinnittäneet aiemmin mitään huomiota, niin sen jälkeen ne olivatkin kiinnostuneita. Se oli kiinnostavaa, että joku teki musiikkia, ja kun siitä vielä kirjoitettiin jossain lehdessä, niin se oli merkittävä juttu. Se vaikutti pillun saantiin.

Vilkkumaa: – Meillä se ei vaikuttanut niin. Ei ollenkaan. Oikeastaan se oli ihan toisin päin.

Ylppö: – Rockia tekeviä naisia pelätään. Tai ainakin pelättiin.

Vilkkumaa: – Joo. Kun miehet fanittaa jotain, se arvostus on erilaista. Naiset osoittaa sitä ihailua ehkä eri tavalla.

Oliko ”ammattiporukalta” saadusta palautteesta hyötyä yhtyeen kehityksen kannalta?

Eloranta: – Ainakin mä koin silloin, että se palaute on jopa tärkeämpää kuin se, että on näkyvillä. Kun oli hirveä halu kehittyä ja treenattiin ihan käsittämättömiä määriä, niin oli kiva kuulla muidenkin mielipiteitä. Silloin sillä tuntemattomalla hahmolla siellä lehden takana oli arvovaltaa.

Ylppö: – Ainakin mulla oli silloin itseluottamus ihan käsittämättömällä tasolla. Vaikka demot oli osittain ihan hirveää paskaa, niin itse oli aina sitä mieltä, että se on ihan parasta. Maailman kovin juttu.

Hynynen: – Nimen omaan. Ihan naurettava ”me vastaan muu maailma” -meininki. Siinä oli jotain tosi hienoa.

Ylppö: – Mulla oli jo silloin varmuus siitä, että musta tulee vielä rokkitähti Nurmioiden ja muiden sekaan. Niin kuin tulikin. Perkele.

Hyyrynen: – Tärkeää oli myös omien demojen vertaaminen muihin demoihin. Kun muiden tekeleitä kuuli, niin oli hyvin tärkeää lukea, mitä niistä sanottiin. Jos ne oli muka parempia kuin omat, niin voi vittu. Ei tietenkään ollut.

Eloranta: – Toisaalta kummasti aina seuraavaan demoon mennessä se edellinen oli omissa korvissa ihan paskaa. Vaikka niillä ei ollut väliä kuin muutama kuukausi. Sekin kertoo, kuinka innoissaan siitä koko jutusta oli silloin.

Ylppö: – Kehitys on siinä vaiheessa nopeaa, mutta toisaalta silloin ei ollut yhtään arvostelukykyä omien tekemisten suhteen. Puolessa vuodessa saattoi tapahtua hyvin paljon. Muistan, kuinka Lapkon jätkät soittelivat meidän treenikämpän naapurissa Eppu Normaali -covereita. Se oli hupaisaa. Sitten yhtäkkiä niistä ruvettiin kirjoittamaan samoissa lehdissä kuin meistä.

– Meilläkin se oli aika pitkään pelkkää hakemista. Silti se oma juttu oli jotain ihan mieletöntä.

Vilkkumaa: – Muistan kuunnelleeni ja diggailleeni Tarharyhmän demoja tosi paljon. En silti koskaan ajatellut, että ne olisi hirveän hyviä yleisesti, muunkin maailman mielestä.

Ylppö: – Olet ilmeisesti ainoa realisti tässä porukassa.

Vilkkumaa: – Meillä oli koko ajan semmoinen juttu, että kehdataanko me mennä. Aina kuitenkin kehdattiin.

– Meiltä kysyttiin usein, että miksi bändissä ei ole yhtään jätkää. Me kerrottiin aina, että on tosi tärkeää, että bändissä on vain tyttöjä. Oikeasti me ei oltaisi ikinä kehdattu edes pyytää ketään jätkää bändiin, koska me ajateltiin, että ne osaa oikeasti soittaa ja me vaan pelleillään.

Vaikuttivatko demot ja niistä kirjoitetut arviot levysopimuken saantiin?

Hyyrynen: – Meillä oli kai yhdeksän erilaista demo- tai promojulkaisua. Ihan vitusti niitä myytiin ja lähetettiin arvioitavaksi. Myöhemmin laitettiin myös nettiin. Kyllä se Saikkosen (Tuomo Saikkonen, Sakara Recordsin toimitusjohtaja ja Mokoman kitaristi) hyväksyntä sieltä käsittääkseni aika vahvasti tuli. Mokoman miehet ottivat Stam1nan vähän kuin testihengessä kiertueelle mukaan vuonna 2003.

Ylppö: – Muistan tosiaan Stam1nan jo demoajalta. Oltiin Suonenjoen Jörisrockissa ja myös Stam1na oli siellä. Silloin teillä ei vielä ollut levyä. Me käytiin Häiriön (Häiriö Piirinen, Maj Karman kitaristi) kanssa katsomassa teitä ja oltiin sitä mieltä, että vitun hyvä bändi. Ajateltiin, että teistä tulee vielä jotain.

Hynynen: – Meillä kävi niin, että demon perusteella Atte Blom otti yhteyttä ja lupasi, että Megamania maksaa meille vähän studioaikaa. Myö tehtiin siellä aikamoinen läjä biisejä. Miulla on sellainen muistikuva, että se demo on paljon parempi kuin levy, joka tehtiin sen jälkeen.

Ylppö: – Me saatiin demoista aika paljon hyviä arvosteluja. Me kerättiin ne yhteen sellaiselle aaneloselle, joka toimi jonkinmoisena myyntikirjeenä levy-yhtiöille. En tiedä, oliko siitä mitään hyötyä. Musta tuntuu, että me ei saatu diiliä minkään demon perusteella.

Hynynen: – Myö tehtiin muistaakseni Aamenta, kun Atte mietti, että pitäisikö se Maj Karma napata. Finnvoxin kahviossa silloin pyörittiin ja sanottiin Atelle, että älä nyt vittu ota niitä, että ne on vähän sellaisia outoja tyyppejä. Siinä oli oikeasti vähän sellaista meininkiä, että perkele, tästäkö tulee meille kilpailija.

Vilkkumaa: – Meille keikkoja myynyt Sampo Laurikainen lähetti demon ensin Atelle, joka ei halunnut tehdä sopimusta. Sen jälkeen lähetettiin Epelle (Epe Helenius, Poko Rekordsin johtaja), joka sitten otti.

– Kun tein ekan soolodemon joskus 1997, niin sitä en enää edes ajatellut lähettää mihinkään lehteen. Selkeästi levy-yhtiöihin vaan suoraan. Ehkä mä katsoin, että mulla on jo suhteet sen verran kunnossa.

Eloranta: – Oliko siinä samanlaista intoa kuin silloin alkuaikoina?

Vilkkumaa: – Oli se tietenkin erilaista, kun ei enää ollut 16 ja sekaisin.

Ylppö: – Siinä olisi hyvä biisin nimi.

Vilkkumaa: – Ainakin se oli tietoisempaa. Sitä tiesi jollain tavalla, että mitä on tekemässä ja tavoittelemassa. Vaikka olihan se tietenkin erilaista sen vuoksi, että teki yksin ja omalla nimellä.

Ylppö: – Itse asiassa siinä on helvetin iso ero moodissa, kun on omalla nimellä ja omalla pärställä. Ainakin mulla esimerkiksi levyn myyntiodotukset lakkaa kiinnostamasta täysin.

– Bändissä sitä väistämättä mittaa menestystä myyntilukujen ja sellaisten kautta. Voin ihan vilpittömästi sanoa, että mua vituttaisi, jos Maj Karma soittaisi pienelle yleisölle tai tekisi levyn, joka ei myy. Omalla nimellä sillä ei ole samalla tavalla väliä. Se tyydytys tulee muiden asioiden kautta.

Missä muodossa demo kannattaa lähettää? Kuinka valmiita sillä olevien biisien pitää olla?

Eloranta: – MySpace-linkki on ihan hyvä ja kätevä. Jotkut tosin haluaa fyysisen levyn. Mun mielestä on kamalan ahdistavaa tulla töihin, kun pöytä on täynnä demoja ja tietää, että ehkä yhtään bändiä ei tulla signaamaan sieltä. Silti ne pitäisi kuunnella ja vastata niille.

Ylppö: – Ainahan siellä voi olla uusi Dingo. Sitten on nolo sanoa: ”Ai, mä en kuunnellut sitä.”

Vilkkumaa: – Kuinkahan ahkerasti demobändeille nykyään vastataan? Mä luulen, että kaikki ottaisivat mieluummin hylkäyslapun kuin pelkän hiljaisuuden. Että ei yhtään tiedä, mitä tapahtuu ja kannattaa seuraavaksi tehdä.

Hynynen: – Ihan varmasti. On ihan perseestä, jos ei saa edes vastausta. Ne demot on kuitenkin tehty ihan sydänverellä. Tai ainakin joskus tehtiin.

Vilkkumaa: – Tuleeko muuten kasetteja enää koskaan? Ne ainakin erottuisi joukosta.

Eloranta: – Ei tule. Saisi tulla. Mä varmaan kuuntelisin ne ekaksi.

– Kerran tuli yksi tyyppi sellainen musta kaapu päällä. Puuttui vain savupommit. Valitettavasti en ollut itse silloin paikalla.

Vilkkumaa: – Tuleeko demojen mukana paljon muuta sälää?

Eloranta: – Joskus tulee. Ei se pakkaus kuitenkaan ole niin tärkeä. Jos on hienot kannet ja nippu hienoja valokuvia, niin kertoohan se jostain, mutta ei se musiikista tee yhtään parempaa.

– Olen sitä mieltä, että demo on demo eikä sen pidäkään olla valmis tuote. Siinäkin mielessä MySpace-linkki on näppärä. Sieltä kuulee nopeasti, mistä on kyse. Sieltä myös näkee perusfaktat ja aina tietää, mistä se löytyy.

Ylppö: – Mun mielestä demo on vaan näyte jostain. Sen ei missään nimessä tarvitse olla valmis. Se on joko tuntemattoman bändin julkinen äänite tai vähän tunnetumman bändin taltio uusista biiseistä, joka on tarkoitettu esimerkiksi tuottajalle tai bändikavereille.

– Mä näen asian niin, että siitä vasta ruvetaan kehittelemään valmista juttua. Demosta voi sitten lähteä mihin suuntaan tahansa. Jos on helvetin hyvä biisi, sen kuulee ilman valmista tuotantoakin.

Vilkkumaa: – Mä teen demot GarageBandilla, koska en osaa soittaa kitaralla kuin kaksi semmoista rämpytyskomppia. Joskus ne on hyvinkin sovitettuja. Viime levyllä (Kunnes joet muuttaa suuntaa, 2010) esittelin ne ensin tuottaja Riku Mattilalle ja vasta sitten tehtiin akkaridemot.

Eloranta: – GarageBand on nykyään hyvin yleinen. Sitä kuulee ihan valmiilla levyilläkin. Jopa Rihannan Umbrellalla on yksi biitti suoraan GarageBandista. Mä tunnistin sen heti. Olin itsekin käyttänyt sitä.

Hyyrynen: – Kuunnelkaa tätä. (Kaivaa taskustaan puhelimen ja soittaa sieltä huojuvaa beatboksausta.)

Hynynen: – Miullakin on puhelin täynnä muistiinpanoja.

Vilkkumaa: – Ja mulla.

Hynynen: – Niissä on vaan semmoinen vika, että jos niitä on ihan vitusti, niin niistä ei ota millään selvää. Ei yhtään tiedä, mikä idea on mihinkin biisiin.

Millaisia neuvoja antaisitte demovaiheessa oleville nuorille bändeille?

Vilkkumaa: – Musta tuntuu, että nuoriso ei tajua, että sellainen oikein tekeminen on oikeastaan kaikkein tylsintä. Nykyisin on hirveän helppo tehdä ihan hyvältä kuulostavaa musiikkia. Mutta vaikka on hyvät soundit ja soitetaankin yllättävän hyvin, niin se ei tee hyvää musiikkia. Ei ole mikään saavutus, jos onnistuu jo demoasteella kuulostamaan keskitien amerikkalaiselta radiopopilta.

Eloranta: – Onhan se vähän outoa, jos demoasteella kirjoitetaan saatteeseen, että homma on masterointia vaille valmis ja nyt kaivataan levy-yhtiön ammattimaista näkemystä. Ei ainakaan meillä toimita niin. Tuskin isommissa firmoissakaan.

Ylppö: – Halmkrona (Janne Halmkrona, Sony Musicin tuotantopäällikkö ja CMX:n kitaristi) kuuntelee Sonylla demoja. Se on valittanut ihan samaa. Senkin mielestä bändit on jo siinä vaiheessa niin vitun stailattuja ja ammattimaisia. Niillä on täydelliset soundit ja valokuvat, mutta ei yhtään hyvää biisiä.

– Mä luulen, että kaikki muutkin ottaisivat mieluummin semmoisia demoja, missä on hyviä biisejä, mutta ihan paskat soundit.

Eloranta: – Kun Ismo Alanko tuli Fullsteamille, niin se sanoi olevansa vähän huolissaan, kun nuoret ei enää sekoile. Se oli mun mielestä hieno juttu.

Hynynen: – Se on varmaan ihan vitun totta.

Hyyrynen: – Olisi hienoa, jos jostain vielä tulisi nuori ja vitun kova bändi, jota ei vähääkään kiinnostaisi internet-promotointi ja muu sellainen. Sellainen bändi, josta vaan kulkisi sana ihmiseltä toiselle.

– Semmoinen vinkki olisi myös nuorille bändeille, että kannattaa ottaa sellainen vähän mieleltään järkkynyt henkilö vähintään tekstittäjäksi. Sieltä mielenterveyden ja -sairauden rajamailta niitä tähtiä on ennenkin löytynyt.

Ylppö: – Juuri nyt kaivataan sellaisia tyyppejä, joilla on oma ääni, persoona ja staili. Olisi helvetin hienoa nähdä jossain baarin nurkassa joku nuori jätkä, joku trubaduuri, jolla on helvetin hienoja omia biisejä. Missä on nykypäivän Dave Lindholmit nuorena? Mistä semmoisia löytää? Ei ainakaan Idols-ohjelmista.

Kun levy-yhtiö tarjoaa ensimmäistä sopimusta allekirjoitettavaksi, mihin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota?

Hynynen: – Myö tehtiin ensimmäinen kirjallinen sopimus vasta kolmannen levyn sessioissa, siis kun tehtiin Eevan perintöä (1999). Ensimmäiset rojaltit levymyynnistä muistan saaneeni, kun tehtiin viidettä levyä (Kuolleen kukan nimi, 2002). Siihen saakka mentiin siis tappiolla. Tai levy-yhtiö meni. Myö saatiin tehdä levyjämme Leevi And The Leavingsin ja Ultra Bran menestyksen ansiosta.

Eloranta: – Sopimus kannattaa aina tehdä. Mieluummin heti alussa kuin kolmen levyn jälkeen. On vääränlaista idealismia, jos ei piittaa omista asioistaan. Vaikka kuinka tehtäisiin rockia, niin niistä kannattaa pitää huolta.

Vilkkumaa: – On tietenkin järjettömän hienoa saada sopimus, mutta mihin tahansa ei kannata suostua. Ainakin sopimus kannattaa luetuttaa Muusikkojen liiton lakimiehellä. Siellä voi olla esimerkiksi sellaista, että levy-yhtiö haluaa prosentin keikkamyynnistä, vaikka se ei edes myy keikkoja.
Semmoista ei kannata hyväksyä. 360-malli on tietenkin eri asia.

– Yleensä kaikkiin prossajuttuihin kannattaa kiinnittää huomiota. Niitä voi vähän yrittää hilata ylöspäin. Rojaltiprosentti on sellainen asia, mistä artistit ei käsittääkseni juttele paljon keskenään.

Ylppö: – Rahasta ei saa puhua.

Vilkkumaa: – Niin. Eihän siitä ole kiva puhua, mutta vaikenemisen laista hyötyy ainoastaan levy-yhtiöt. Silloin ne voi aina käyttää sitä lausetta, että kukaan ei ole saanut koskaan niin paljon.

– Mä luulen, että asiat on kuitenkin täällä aika hyvissä kantimissa. Ei täällä varmaan ihan riistosopimuksia kellekään tarjota.

Hyyrynen: – Siinä on varmaan iso kynnys, että onko kyseessä kotimainen vai ulkomainen levy-yhtiö. Yksi tuttu bändi kirjoitti aikoinaan viiden levyn sopimuksen ulkomaisen firman kanssa. Kun homma ei sujunut niin kuin oli sovittu, siitä oli tosi hankala kiemurrella irti.

– Mun mielestä kannattaakin ainakin aluksi tehdä niin lyhyt sopimus kuin mahdollista. Esimerkiksi mallia 1 + 1. Siinä voivat sitten yhden levyn jälkeen sekä yhtiö että artisti miettiä, että kannattaako tätä jatkaa.

Hynynen: – Yleensä se optio on levy-yhtiön optio. Miksei se tosiaan voisi olla myös artistin optio? Jos ei levy-yhtiö miellytä, niin voisi vaihtaa maisemaa. Kun on tehty levy, niin bändi saisi päättää, että haluaako se tehdä seuraavan samalle firmalle. Se jopa saattaisi tietyissä tapauksissa nostaa levy-yhtiön motivaatiota.

Ylppö: – Maj Karma on varmaan ainoa bändi, joka on tehnyt sellaisen diilin. Siinä oli ihan kauhea vääntö. Lopulta mä sain aikaan sellaisen diilin, että me jatketaan sopimusta vaan, jos seuraava levy myy kultaa. Silloin levy-yhtiön oli pakko satsata täysillä. Se oli Ukkosen (2006) aikaan. Se sitten myikin kultaa.

Vilkkumaa: – Lyhyt sopimus on järkevä senkin takia, että firmat muuttuu nykyään niin kovaa vauhtia. Eihän kukaan halua olla jollekin korporaatiolle viittä levyä velkaa, jos kaikki työntekijät muuttuu yhtäkkiä eikä sieltä edes tunne ketään. Ei kukaan halua olla millekään yhtiölle uskollinen, vaan niille ihmisille, jotka siellä on duunissa ja joihin voi luottaa. Niin ainakin mä ajattelen.

Mikä on mielestänne hyvä rojaltiprosentti levymyynnistä?

Hyyrynen: – Ensin täytyy sanoa, että aikoinaan suurin palkinto kaikesta oli se, että pääsi tekemään oikeaa albumia. Rojaltiprosentit ja muut asiat eivät siinä vaiheessa merkinneet juuri yhtään mitään. Ehkä siinä vaiheessa olisi kuitenkin hyvä muistaa, että tämä on aina bisnestä ainakin sieltä toiselta puolelta.

Vilkkumaa: – Sen takia ihmiset tekeekin huonoja sopimuksia. Rumasti sanottuna monille kelpaa mikä tahansa diili. Vaikka olisi kuinka innoissaan, kannattaa aina ajatella, millaiseen paperiin nimensä laittaa.

Hyyrynen: – Pitäisikö meidän kehittää semmoinen keskiarvoprosentti, mihin kannattaa tähdätä? Voisin sanoa, että vaikka 30 prosenttia olisi hyvä.

Hynynen: – Sehän olisi tosi hyvä.

Eloranta: – Kuinka paljon isot yhtiöt tarjoaa?

Vilkkumaa: – Jotain alle kymmentä. Ehkä yhdeksää.

Eloranta: – Nykyaikana ei kannata tehdä huonoa diiliä. Levyjen julkaiseminen on niin helppoa, että on parempi vaikka julkaista itse kuin tehdä ihan paska diili.

– Toisaalta on vaarallista, että bändeillä on liikaa odotuksia levy-yhtiöiden suhteen. Ihmisten mielestä ne on joko iso paha tai sitten ne muuttaa kaiken hyväksi. Ei se kuitenkaan ihan niin yleensä mene.

– Odotukset on usein epärealistisia ääripäitä. Nykyisin harva levy menee edes omilleen. Levyjen julkaiseminen sinänsä ei ole hyvää bisnestä etenkään Suomen mittakaavassa. Te kaikki olette poikkeustapauksia. Useimmat levyt eivät myy ja teillä kaikilla on kultalevyjä. Se on tosi harvinaista.

Miten tilanne muuttuu, kun kaivattu sopimus on vihdoin taskussa? Voiko siitä lähtien keskittyä musiikin tekemiseen ja jättää kaiken muun levy-yhtiölle?

Eloranta: – Ainakin se olisi tosi typerää. Alkuvaiheessa on tärkeää, että myös bändi tekee kaikkensa viedäkseen sitä juttua eteenpäin. Nykyisin se on sosiaalisten medioiden ja muiden ansiosta helpompaa kuin aiemmin.

– Jos bändi ei ole itse omasta jutustaan innostunut, niin miten kukaan muukaan voisi olla. Sitten kun päästään uralla pitemmälle, tilanne on tietenkin erilainen.

Vilkkumaa: – Juuri niin. Mulla menee yhteen levyyn suunnilleen vuoden täyspäiväinen työ. Silloin ei vaan pysty ajattelemaan tai hoitamaan muita asioita. Silloin se levy-yhtiön rooli tulee selkeästi esiin.

Ylppö: – Kun mä teen uusia biisejä tai levyä, en edes halua ajatella mitään muuta. Viisitoista vuotta sitten tilanne oli erilainen.

Hynynen: – Tämä on helvetinmoinen klisee, mutta kyllä taitelija on taiteilija. Meidän homma on tehdä rockia ja levy-yhtiön homma on hoitaa muut asiat.

– Markkinoijat ja musan tekijät on erikseen. Tuntuu omituiselta, että mie saan kotiin tulosteita jostain sellaisista asioista kuin, että kuinka paljon jotain paitaa on myyty ja kuinka paljon myö saadaan rättimyynnistä rojaltteja.

– Niskalaukaus aloitti sen paitahässäkän. Niillä oli Minulle ei vittuilla -paitoja ja muita. Oli silti aika hämmentävää huomata 2000-luvun alussa, että meidänkin paitoja menee ihan saatanasti. Myö oltiin ihan kusessa sen kanssa. Se piti ulkoistaa mahdollisimman nopeasti.

– Taidan hakea lisää kaljaa. Ottaako joku muu jotain?

Ylppö: – Mä ainakin otan. Mikä muuten saa meidät olettamaan, että levy-yhtiöitä on vielä olemassa, kun tämä juttu ilmestyy?

 

KEMOPETROLIN demoarvio julkaistiin Soundissa syksyllä 1999. Kemo­petrol on julkaissut neljä studioalbumia. Kalle Koivisto on bändin kosketinsoittaja.

”Käsittääkseni tärkeintä demossa on, että siltä välittyy jonkinlainen oma näkemys ja tulkinta. Hyvän biisin tekeminen on kaikki kaikessa. Laulu- ja soittotaito ovat tietenkin tärkeitä, mutta pelkällä teknisellä osaamisella ei pitkälle pötkitä. Itse demon toteutuksella tai äänenlaadulla ei minusta ole juurikaan merkitystä, tai ei ainakaan pitäisi olla.

Me saimme Kemopetrolille levytyssopimuksen heti ensimmäisen demon perusteella, joten minun on vähän vaikea antaa varsinaisia ohjeita tai vinkkejä. Omilta varhaisemmilta demoiltani sen sijaan löytyi kaikenlaisia mahdollisia virheitä ylipitkistä kappaleista lähtien.

Aikoinaan oli tietenkin tärkeää, että demo näkyy ja arvostellaan jossain. Demopalstoja julkaistiin vain parissa lehdessä, eikä netti ollut mikään optio. Jo minun kaksi ensimmäistä yhden miehen demoani noteerattiin Soundissa – muistaakseni 1993 ja 1994 – ja kyllä sitä postiluukun kolahdusta odoteltiin kädet täristen melkein siitä hetkestä asti, kun nauha oli kuoreen pakattu ja postiin viety.

Sen sijaan tänään kaikkein paras väylä saada musaa ihmisten kuuluviin on varmastikin juuri netti. MySpace ja vastaavat. Täällä Suomessahan avattiin juuri Hitlantis-palvelu nimenomaan tätä tarkoitusta varten.”

 

VIIKATTEEN kaksi demoarviota julkaistiin Soundissa vuosina1997 ja 1998. Viikate on julkaissut kahdeksan studioalbumia. Kalle Virtanen eli Kaarle Viikate on bändin laulaja-­kitaristi.

”Neuvoisin nauhoituksia suunnittelevia bändejä todella panostamaan siihen ensimmäiseen demoon. Jos ei muuten, niin siksi, että siihenhän orkesteria tullaan vertaamaan vielä kymmenennenkin pitkäsoiton jälkeen. Siis ainoiden oikeiden musiikin ystävien – eli nillittäjien – toimesta. Kannattaa myös muistaa, että toisen demon aika tulee heti parin kuukauden kuluttua. Ensimmäisen toimintavuoden aikana noin neljä demoa todistaa minusta riittävästi, että yhtye tykkää siitä mitä tekee.

Viikatteen alkutaipaleella oikeastaan ainoa mokaksi laskettava asia oli, että julkaisutoiminta alkoi ennen soittamaan opettelua. Yleensä yhtyeet tekevät nämä asiat käänteisessä järjestyksessä. Ja sitä ehkä haluaisinkin muille korostaa.

Metallipiireissä tuohon aikaan olennaisena pidetty tape trade -paletti ohitti minut aivan kokonaan. Olin kai Kouvolassa sen verran yksin deathmetalliharrastukseni kanssa, että olen kuullut ilmiöstä vasta jälkikäteen. Oma toimintani osana sitä kulttuuria rajoittui lähinnä bändilogojen bongailuun Metal Hammerin sivuilta. Sieltä löysin uusia musiikillisia juttuja. Samoin Klaus Flemingin radio-ohjelmasta Metalliliitto.

Ja kun se oma hengentuote sitten oli valmis, odotimme totta kai julkista noteerausta. Soundin demopalsta etenkin oli laadukas ja pinnan alle porautuva. Siellä noteeraaminen oli aina kova juttu, oli itse arvio millainen tahansa.

Demojen lähettämisten jälkeiset lehtien ilmestymispäivät saapuivat aina liian hitaasti. Niiden odottamisessa oli selkeästi samaa tunnelmaa ja kihelmöintiä kuin toimissa vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ja koska olen henkinen kuusikymppinen, uskon edelleen että maan johtavien musiikkilehtien demopalstat ovat niitä paikkoja, joissa yhtyeen äänitearvostuksen haaliminen pitää aloittaa. Myspace on puolestaan hyvä paikka maistiaisten tarjoiluun.

Sellaista en muista, että levy-yhtiön edustajiin demojen julkiset arviot olisivat mitenkään vaikuttaneet. Ehkä sentään sikäli, että yhtyeen aktiivisuus äänitteiden suoltamisessa oli pantu merkille.”

 

DIABLO tunnettiin vielä nimellä Diablo Brothers, kun yhtyeen kaksi demoarviota julkaistiin Soundissa vuosina 1995 ja 1997. Diablo on julkaissut viisi studioalbumia. Rainer Nygård on bändin laulaja-kitaristi.

”Itse en tape trade -kuvioissa mukana säätänyt, mutta muistikuvani mukaan Utriaisen veljekset ’Baba’ ja [Diablon toinen kitaristi ja pääbiisintekijä] Marko olivat tähän jossain määrin sotkeutuneet. Omalta kohdaltani muistan demoajoilta Isten-zinen ja ihan kavereilta suoraan tulleen vaikutuksen. Mieleen ovat jääneet orkesterit The Hirvi, Maple Cross ja Violent Solution, jossa muuten vaikutti muuan Jan Rechberger. Maple Cross on muistissa oikein erityisesti, koska eräskin demo oli nimetty uhmakkaasti otsikolla ”Neljäs ja viimeinen demo”, mutta taisipa niitä vielä jokunen tulla sen jälkeenkin. Lämpimät terveiset muuten Järkälle Ouluun.

Muistaakseni Markon veli olisi haalinut myöhemmin käsiinsä myös jotain Norski-osastoa jo kauan ennen kuin näillä lakeuksilla kukaan ymmärsi koko pingviini-skenestä yhtään mitään. Mutta ei se kyllä kuulostanut hyvältä silloinkaan.

Nyt demoaan tekeville bändeille voisin antaa parikin neuvoa. Niistä tärkein kuuluu: paras biisi ykköseksi. Eikä saatekirjeissä saa koskaan pyydellä anteeksi mitään! Lisäksi tulee muistaa, ettei tyttöystävä ole paras henkilö kommentoimaan hengentuotoksien laatua. Tyttöystävät eivät tiedä hevistä mitään, jos tietävät mistään muustakaan. Demoille ei myöskään yleensä kannata tunkea mitään kahdeksan minuutin aarioita. Meidän omista demovirheistä pahimpia oli nimenomaan tunkea lähtökohtaisesti liikaa riffejä yhteen biisiin ja liikaa biisejä yhdelle demolle.

Kaikki julkinen arvostelu oli ja on etenkin alkuvaiheessa tärkeää. Siitä sai sen ’hei, meidät on huomattu!’ -kicksin. Tuli heti lisää täpinää, jolla jaksoi eteenpäin kohti seuraavaa ja tietysti entistä parempaa demoa. Kyllä ne arvostelut tuli luettua todella tarkkaan, moneen kertaan ja monelta kantilta. Välillä mietittiin, että pitikö se kirjoittaja muka oikeasti vai vittuiliko vain rivien välistä? Molempia lienee tapahtunut.

Ja vaikka nykyään kovasti Myspacen ja vastaavien nimeen vannotaan, minä painottaisin demobändeille sittenkin keikkailun merkitystä. Meilläkin asia eteni niin, että kutsuin ensin itse itseni vierailulle levy-yhtiöön. Sitten vedin reilusti sitten käsipäivää eteen ja kävin esittelemään silloista ylpeydenaihettamme. Mutta lopullinen siunaus tuli vasta kun samainen edushenkilö oli nähnyt meidät livenä. Sillä lavallahan artistin veri lopulta punnitaan. Edelleen.”

 

ABDUKTION kaksi demoarviota julkaistiin Soundissa vuonna 1999. Abduktio on julkaissut kaksi albumia. Mikko Suikkanen on Abduktion laulaja.

”Karvan alle kolmekymppisenä olen vielä sitä sukupolvea, joka kasvoi c-kasettien maailmassa. Niitä nauhoiteltiin kavereilta ja kavereille, ja sitä kautta löydettiin uusia musiikillisia tuttavuuksia. Demobändejä löytyi meillä Ylöjärvellä yllättäen myös kirjaston kautta, sillä eräällä kirjastontädillä oli bändissä soittanut poika, ja tämä äiti sitten sangen auliisti edisti vuosikausia meidänkin uraamme lunastamalla kirjaston hyllyyn kaikki mahdolliset äänitykset.

Meidän alkuaikoinamme kiinnostavimpia ja merkittävimpiä mielipiteitä antoi Soundin demosetä Junttila ja Toisen vaihtoehdon kaltaiset punk-zinet. Ainakin Junttilan aikaan Soundin Demoefektissä sai asiallista ja kriittistä palautetta, ja epäilemättä nykyäänkin. Kyllä se meilläkin oli tiedossa, että nyt nauhaa kuuntelee musasta jotain tajuava henkilö, jolla on kompetenssia antaa mahdollisesti hyödyllisiäkin neuvoja. Ja olihan se uudelle ja tuntemattomalle bändille joka tapauksessa näkyvyyttä ’oikeassa’ rocklehdessä.

Ja niitä lehtiä todellakin odotettiin! Vieläkin on mielessä paitsi pettymys siitä, kun ekan bändin ekaa demoa ei kelpuutettu lehden sivuille asti, myös mielihyvä siitä, kun Abduktion ensimmäinen demokasetti sai hyvää palautetta Soundin sivuilla.

Nykyään demo-osasto on mennyt aika lailla virtuaalihommiksi. Toki demoja arvioidaan lehdissä edelleen, mutta kilpailijaksi ovat tulleet monenlaiset sosiaaliset mediat. Niissä käyttäjillä on mahdollisuus kuulla musaa heti ja antaa oma palautteensa. Tässä erityisesti Myspacen rooli on jopa ylikorostunut. Toisaalta on se ihan ekomielessäkin kiva, ettei kaikkea ensikuraa tarvitse tunkea muoville maailmaa pilaamaan. Eikä huonokaan musiikki netissä ketään häiritse.

Vinkkinä voisin sanoa, että uuden bändin tulee yrittää erottua tavalla tai toisella. Eikä kannata kuvitella esimerkiksi levydiilin tuovan jonkinlaisen autuuden. Kyllä se työtä vaatii, että esimerkiksi metallibändien – ainakin punkmiehen silmään – usein melko kasvottomasta massasta pystyy nousemaan jotenkin tsekkaamisen arvoiseksi.

Omaa juttua on tehtävä vuosikausia tinkimättömästi vastustaen samalla kiusauksia hypätä kulloiseenkin trendikelkkaan. Lisäksi hyvä omakustannelevy on aina parempi kuin väärän lafkan julkaisema paska levy. Kannattaa miettiä, kenen kanssa tekee yhteistyötä ja miksi.

Kaikki mokailevat, myös me. Nauhoitusten teknisen laadun suhteen olemme varmaan rikkoneet kaikkia sääntöjä. Lisäksi niitä ihan ekan bändin onnettomia kasetteja ei ehkä olisi kannattanut lähettää jonnekin Pokolle kuultavaksi. Heheh.”

 

DON HUONOJEN demoarvio julkaistiin Soundissa marraskuussa 1989. Don Huonot julkaisi seitsemän studioalbumia. Kalle Ahola oli bändin laulaja. Hän on myös julkaissut neljä sooloalbumia.

”Teimme vuosina 1989-90 kolme demoa, joista kahden jälkimmäisen välissä julkaisimme omakustannesinkun. Ikiomien äänitteiden puuhaamisessa oli tiettyä taikaa jo sellaisenaan, mutta meillä kävi lisäksi teknisen toteutuksen osalta mieletön munkki. Treenasimme nimittäin noihin aikoihin Keravalla Lapinlahden nuorisotalolla, ja basistimme Mäkelän Mikko sai puhuttua Mikko Karmilan äänittämään ja miksaamaan tekemisiämme. Kaksi ekaa demoa tehtiin neliraiturilla, kolmas kasiraiturilla, ja viimeistä demoa tehdessä Karmila toi kuultavaksi Kolmannelle Naiselle juuri tuottamansa levyn Hyvää ja kaunista. Ymmärsimme heti, että suomirockissa puhalsivat uudenlaiset tuulet.

Pääosin demojen ansiosta saimme ensimmäisen keikkamme, joka oli taidelukioiden bileissä Lepakossa lokakuussa 1989. Vika nauhamme sai myönteistä palautetta myös sen ajan neljässä demobändeille tärkeässä mediassa, eli Soundissa, Rumbassa, Radiomafiassa ja Radio Cityssä. Helistön Kimmon Kaikuja kellarista –ohjelma Cityllä oli tärkeä kanava, ja tuntui totta kai hyvältä kuulla omaa bändiään kehuttavan ja soitettavan radiossa. Rumbassa meistä puolestaan kirjoitettiin, että ”käsillä on viimeinen kerta kun tästä porukasta kuullaan demobändinä” tai jotain vastaavaa. Eiköhän se julkinen palaute ole edelleen orkestereille tärkeää. Melkein kaikista levy-yhtiöstäkin taitaa saada nykyään takaisin vain jonkun monisteen, jos enää sitäkään.

Viimeisen demon aikaan saimme myös ensimmäisen oikean levy-yhtiökontaktimme. Eli nauha oli täyttänyt tehtävänsä. Ja niin solmimme sopimuksen Pyramidin kanssa syksyllä 1990. Muistan ikuisesti, miten yllätimme firman väen ilmoittamalla, että haluamme tehdä alkuun pelkän singlen. Olimme kaikki vielä lukiossa, ja ajattelimme, että kesälomalla meillä on sitten hyvin aikaa tehdä ja treenata albumi kuntoon. Atte Blom oli tietenkin tästä poikkeavasta pyynnöstä ihmeissään, mutta tokaisi pian meille jotain aika viisasta ja kaukonäköistä: ”Jos kahden jälkimmäisen demonne välinen puolen vuoden kehitys tulee toistumaan, tehdään ilman muuta nyt ensin single ja sitten myöhemmin.” Näin toimittiin. Pieniä sieviä sieniä -sinkku tuli ulos tammikuussa 1991, debyyttialbumi Silmänkääntötemppu vasta syksyllä – ensimmäisen Don Huonoihin liittyneen hypen jo laannuttua.

On olemassa sanonta, jota aloitteleville bändeille usein toistellaan. Sen mukaan yksi keikka vastaa kahtakymmentä treeniä. Jatkaisin ajatusta toteamalla, että yksi demo vastaa kahtakymmentä keikkaa.”

 

ABSOLUUTTINEN NOLLAPISTEEN kaksi demoarviota julkaistiin Soundissa vuosina 1992 ja 1993. Absoluuttinen Nollapiste on julkaissut kymmenen albumia. Tommi Liimatta on yhtyeen laulaja. Hän on julkaissut myös kaksi soolo­levyä.

”Toukokuussa 1992 saatiin meidän ykkösdemo valmiiksi. Lähetin niitä Soundiin, Stupido Twinsille ja Hiljaisille Levyille. Se siis meni Jukka Junttilalle kahteen kertaan, koska hän pyöritti Hiljaisia ja oli Soundin demosetä. Enhän minä semmoista tajunnut.

Soundiin lähetin demon vasta syksyllä, kun lehti oli kesän tauolla. Juuri silloin vaihtui Soundin kustantaja. Arvio oli sitten joulukuun lehdessä. Junttilalta sain erikseenkin kirjeen, jossa hän kertoi, että Rovaniemi-bändien kiintiö on toistaiseksi täynnä.

Soundin arvio oli aika imarteleva, mutta se mitä Junttila kirjoitti yksityisesti ikään kuin Hiljaisten puolesta oli merkittävämpää. Se neuvoi siirtymään kokonaan suomenkielisten tekstien tekijäksi ja ajattelin, että tässä on varmasti perää. Hylkäsin englanninkieliset tekstit oikeastaan välittömästi. Junttilan kommentti oli siinä mielessä tarpeellinen herättäjä.

Olihan se ihmeellinen juttu, että minut oli henkilönä mainittu Soundissa. Tietenkin se ykkösdemon arvio piti lukea moneen kertaan. Ei se ihan taivaan aukeamiselta tuntunut, mutta kuitenkin siltä, että homma oli mennyt eteenpäin.

Olin kirjoittanut hirveästi uusia biisejä kesällä 1992, joten piti tietenkin tehdä heti perään uusi demo. Yhtä lailla treenikämpällä nauhoitettiin se kakkosdemokin, joka ilmestyi kesäkuussa 1993. Se joutui taas Jukka Junttilalle kahteen kertaan, sillä lähetin sen myös Rock SM -toimikunnalle, johon Jukka kuului.

Soundissa tuli toisesta demosta oikein kunniamaininta. Se ei yllättänyt minua yhtään, sillä tiesin siinä olevan jotain, minkä takia kannatti jatkaa edelleen. Pidin sitä mainintaa oikeastaan itsestään selvänä, vaikka en tiennyt muiden demobändien tasosta oikeastaan mitään.

Jukka Junttila -kytköksellä oli myös merkitystä levysyopimuksen saantiin. Se oli puhunut meistä Kimmo Pekarille, joka perusti Vinylmania-lehden syksyllä 1993. Vinylmania oli samaan aikaan aloittelemassa myös levynjulkaisutoimintaa, joka jäi kuitenkin vähäiseksi. Viisi nimikettäkö niitä yhteensä tuli, joihin mekin kuuluttiin. 

Selkein homma oli kuitenkin Rock SM, jossa olivat tuomaristossa Pekari ja Karppanen (Jouko Karppanen, Ohjelmatoimisto J. Karppanen Oyn johtaja), jonka kanssa yhteistyö jatkuu edelleen. Siitähän se tuli: Karppanen alkoi myymään keikkoja ja Pekari julkaisemaan levyjä. Junttila fiilisteli taustalla.

Me tehtiin aikoinaan joitain asioita ihan oikein. Olin tehnyt koulussa Love Records -paidan, jonka laitoin päälle Rock SM -kisoissa. Makasin myös liikkumattomana televisiossa lavalla. Koska muut, tai ainakin osa niistä, olivat enemmän Whitesnake-estetiikan bändejä, niin siinä oli jo tehty jotain oikein.

Tärkein juttu oli varmaan se, että meillä ei ollut yhtä tai kahta esikuvaa siinä hommassa. Kaikilla jätkillä oli omansa ja sitten oli ehkä pari yhteistä.  Siinä ei siis pyritty toisintamaan yhden suosikkiyhtyeen musiikkia. Mun mielestä se pätee nykybändeihinkin. Minkä takia pyrkiä tekemään sellaista musiikkia kuin joku tekee jo?

Ympärilleen ei kannata katsella liikaa. Meille oli hyvä, että asuttiin Rovaniemellä eikä tunnettu ketään. Hönössä ollut Kimmo Valtanen (entinen Supperheadsin basisti ja nykyinen Sony Music Finlandin toimitusjohtaja) tosin yritti jonkun ikärajattoman keikan yhteydessä tulla antamaan meille neuvoja. Me ajateltiin jo silloin, että mitä vittua, kyllä me tiedetään, mitä me tehdään ja mikä meitä kiinnostaa.”

 

LEMONATORIN demoarvio julkaistiin Soundissa tammikuussa 1996. Lasse Kurki on yhtyeen laulaja-kitaristi. Lemonator on julkaissut viisi albumia.
LITTLE BIG LITTLEN demoarvio julkaistiin Soundissa tammikuussa 1994. Lasse Kurki oli yhtyeen kitaristi. Little Big Little julkaisi yhden albumin.

”Muistaakseni molempia demoja kehuttiin Soundissa. Demosedän merkkiä ei kuitenkaan saatu. Se olisi kruunannut kaiken.

Tietenkin demoarvio Soundissa oli iso juttu. Se oli selkeä etappi bändille. Little Big Littlen levyn kanssa sillä ei kuitenkaan ollut tekemistä. Ihana Hannu Leiden oli kuullut meistä ilmeisesti keikkakuvioiden kautta. Me tehtiin hänen kanssaan levy, joka on mun mielestä ihan hyvä, mutta jota kukaan ei ole kuullut.

Lemonator aloitti ihan terapiabändinä, kun meillä kaikilla oli vähän nihkeää ”oikeissa” bändeissä. Haluttiin pitää hauskaa ja tehdä sellaista positiivista musaa. Aika nopeasti siitä sitten tuli meidän ykkösbändi. Se tapahtui vähän vahingossa.

Me tehtiin kaksi demoa Lemonatorin kanssa. En ole ihan varma, että lähetettiinkö me sitä ensimmäistä mihinkään. Me itse oltiin siitä tosi fiiliksissä. Siinä on paljon epävireistä laulua, mutta hirveän hyvä meininki. Muistaakseni Asko Kallonen sanoi samoihin aikoihin Lemonatorista, että onhan se hyvä bändi, mutta ei niillä ole biisejä.

Toka demo me julkaistiin omakustanne-ep:nä ja siitä se koko homma lähti käyntiin. Me tehtiin kaikki demot Harjun ja Munkan nuorisotaloissa, joten siinä mielessä ne ollut meille tosi tärkeitä mestoja. Oli tosi siistiä, että pääsi sellaiseen paikkaan tekemään halvalla. Missään muualla ei olisi saatu tehdä sellaisia juttuja.

Oli henkisesti hirveän tärkeää, että niistä kirjoitettiin jossain. Musta tuntuu, että niihin aikoihin demopalstan kehut saattoi jopa auttaa keikoille pääsyssä. En tiedä, miten on nykyään. Ainakin Helsingin ulkopuolella on mennyt paljon paikkoja nurin ja korkeintaan tullut tilalle jotain ketjuravintoloita. Se on tosi huono juttu nuorille, nouseville bändeille, sillä todellinen näytön paikka ja paras paikka oppia on lavalla.

Lemonatorin kanssa me oltiin tehty aika paljon keikkoja, kun kiinnostus heräsi. Jo sitä ennen mulla oli sellainen bändi kuin Dragonfly, jossa oli meidän Risto (Eskolin) solistina. Me tehtiin sen bändin kanssa ainakin sata keikkaa. Siinä oli jo ehtinyt tutustua Helsingin klubirintaman vaikuttajiin. Sitä kautta päästiin vähitellen eteenpäin.

Lemonatorin kanssa tärkein juttu oli se toinen demo eli omakustanne-ep. Sillä ollut Playing With Dinosaur päätyi Radiomafian soittolistalle ja soi siellä ihan hirveästi. Yhtäkkiä meillä oli bändi, joka oli tarkoitettu vaan hauskanpidoksi, mutta se näytti kiinnostavan kaikkia.

Meille soiteltiin levy-yhtiöistä ja ohjelmatoimistoista ja kaikkialta. Meillä oli muistaakseni neljä yhtiötä, jotka olisivat antaneet diilin. Sen jälkeen kaikki sujui helposti. Täytyy kuitenkin muistaa, että ennen kuin Lemonator julkaisi yhtään mitään, olin soittanut ainakin 200 keikkaa kaiken maailman pizzerioissa ja kioskeissa.

Jos olisin nyt nuori jannu ja tietäisin, miten pitkä tie on siihen, että musiikista voi saada leipänsä, niin saattaisin mennä johonkin kouluun. Ei vaan, se oli huumoria. Onhan musiikki kuitenkin maailman ihanin asia.

Nuorena kollina on kaikista asioista paljon ruusuisempi näkemys. Silti olen äärimmäisen kiitollinen siitä, miten kaikki on mennyt. Ei ole katumuksia tai valittamista, mutta jos ajattelen nykynuoria, niin periaatteessa tilanne on helpompi. On internetin kaltainen väylä, jolla musiikkia saa esille ja levyjen tekeminen on teknisesti paljon helpompaa. Omalla aktiivisuudella pystyy ehkä saamaan enemmän aikaan kuin joskus ennen.

Toisaalta aina se palautuu siihen samaan asiaan. Ilman hyviä biisejä on vaikea päästä kovin pitkälle. Neuvoisin siis keskittymään siihen musiikkiin. Ehkä demoja ei myöskään kannata ruveta antamaan ulospäin liian aikaisin, vaikka palaute onkin tärkeää.

Pitää muistaa, että ensivaikutelman voi antaa vain kerran. Ja kun ei lähetä demoja liian aikaisin, voi myös säästyä turhilta pettymyksiltä.” 

 

PINTANDWEFALLIN demoarvio julkaistiin Soundissa joulukuussa 2006. Pintandwefall on julkaissut kaksi albumia. Ninni Luhtasaari alias Dumb Pint on yhtyeen laulaja-kitaristi.

”Demoarvio Soundissa oli mukava yllätys. Oltiin jo aiempien bändien kanssa lähetetty demoja, mutta ne eivät olleet saaneet palstatilaa.

Me laitettiin se arvio meidän nettisivuille niin, että ”jee, joku noteerasi meidät jossain!” Se oli hauskaa, koska olen Soundin tilaaja ja olen jo pitkään katsonut, että onko ketään kavereita siellä.

Helsingissä saatiin jo demoilla semmoista indiemainetta. Pari kauppaa, Popparienkeli ja Myymälä 2, otti niitä myyntiin ja sana levisi sitä kautta.

Demomyynnin avulla saatiin keikkoja, mutta levy-yhtiökuviot taisi tulla enemmän ulkopuolisten suositusten perusteella. Tai oikeastaan ne kaverit olivat kuulleet meidän demoja ja niiden ansiosta sitten painostivat levy-yhtiöitä. Oli se siinä mielessä demojen ansiota.

Musaa laitettiin tietenkin alusta asti myös MySpaceen. Kyllähän se kuuluu kuvioon. Musta tosin tuntuu, että se on vaan sellainen, mikä pitää olla, kun kaikki muutkin ovat siellä. Onhan siellä satunnaisia ulkomaisia vierailijoita käynyt kuuntelemassa ja kommentoimassa, mutta en tiedä, onko niillä meidän tapauksessa ollut merkitystä.

Meidän tapauksessa kaikkein merkittävimpiä on olleet keikat. Luulen, että ihmiset ovat parhaiten innostuneet niiden perusteella. Usein uudesta bändistä saa enemmän irti, kun sen näkee livenä.

En oikein tiedä, miten neuvoisin aloittelevia bändejä. Ainakin siinä hommassa täytyy pitää hyvä mieli ja energia päällä. Se ei saa mennä sellaiseksi hampaiden kiristelyksi. Silloin ei yleensä synny mitään järkevää. Sen lisäksi ihmisille kannattaa olla ystävällinen.”

 

SIDETALKIN kaksi demoarviota julkaistiin Soundissa vuosina 1994 ja 1996. SIDEN demoarvio julkaistiin Soundissa joulukuussa 1996. Juha Itkonen oli yhtyeen basisti ja kosketinsoittaja. Nykyisin hän on kirjailija. Juha Itkonen on julkaissut kolme romaania, lastenkirjan ja novellikokoelman.

”Soundin demoarviot oli kovia juttuja. Aina odotettiin, että saadaanko arvio. Kun ne olivat vielä kohtuullisen myönteisiä, niin me oltiin ihan fiiliksissä.

Eka demo tehtiin 18-vuotiaina. Äänitettiin kuusi biisiä yhdessä päivässä Rauli Eskolinin eli nykyisen nimituottajan studiossa Hämeenlinnassa. Oltiin voitettu se studiopäivä paikallisessa bändikilpailussa. Sitten vaan kasettia demosedälle.

Demoarviot luettiin tietenkin tosi tarkkaan. Jossain niistä puhuttiin Big Country -bändistä, joka ei ollut meille tuttu. Jossain niistä kehuttiin laulajaa, mutta sanottiin, että kökkö komppipuoli latistaa tunnelmaa. Ne nyt ainakin tulee mieleen.

Kun me lähetettiin niitä kasetteja ja myöhemmin cd:itä, niin ilman muuta laitettiin aina saatekirjeeseen, että Soundin demosetä on antanut kunniamerkin. Me saatiin se ainakin kerran ja sillä tietenkin mainostettiin.

Silloin demon tekeminen oli aika iso ponnistus. Piti aina kerätä sen verran fyrkkaa, että pystyi menemään muutamaksi päiväksi studioon tekemään ne biisit. Sen jälkeen maksoi vielä tehdä niistä kasetteja ja cd:itä. Siihen piti tosissaan satsata.

Se oli aika pitkäkestoinen bändi ja eteni ainakin omasta mielestä ihan mukavasti. Sen kaari oli semmoinen, että tehtiin ensimmäiset demot Sidetalk-nimellä. Sitten putosi -talk pois ja nimeksi jäi Side. Sillä nimellä tehtiin yksi englanninkielinen ep, josta pieni turkulainen Poplivion-yhtiö maksoi osan.

Lopulta vaihdettiin kieltä vuonna 1998 ja tehtiin Helmi-nimellä vielä kolme vuotta. Varsinkin loppuvaiheessa jahdattiin levytyssopimusta vähän liiankin pontevasti. Tarvittavat rentous ja ilo alkoivat kärsiä. Meillä oli keikkoja Semifinalissa ja Tampereen Yo-talolla ja Turussa, ja se bändi oli aika iso osa elämää.

Jotenkin meiltä sitten loppui puhti ja kunnollinen sopimus jäi saamatta. Nykyään sille sopimukselle ei olisi ehkä antanut niin suurta painoa, vaan olisi etsinyt tapaa tehdä itse tai jonkun pienemmän firman kanssa. Silloin asia näyttäytyi niin, että diili on saatava tai sitten laitetaan pillit pussiin.

Loppuvuodesta 2001 tehtiin Helmi-yhtyeen kanssa sellainen neljän biisin veto, mihin me kaikki oltiin aika tyytyväisiä. Matti Johannes Koivu, joka on meitä kuusi vuotta nuorempi, oli silloin bändissä vähän kuin viidentenä jäsenenä ja liittyi siitä sitten pitempi-ikäisen hämeenlinnalaisbändin eli Ultramariinin laulajaksi.

Meillä oli kivaa sitä viimeistä demoa tehdessä ja siitä tuli hyvä. Samaan aikaan oli jo sellainen olo, että se on viimeinen. Siinä oli tiettyä uupumista ja kyllästymistä ja sen lisäksi alkoi olla myös klassisia musiikillisia erimielisyyksiä ryhmän kesken. Kitaristi ja laulaja selvästi suunnittelivat soolouraa. Mäkin vähän suunnittelin soolouraa kirjaijana. Sellaisiin asioihin bändi sitten alkoi hajota.

Kitaristina ollut Kauppisen Juha perusti bändi nimeltä Korento, joka teki EMIlle pari levyä, mutta jäi aika lailla pimentoon. Laulaja Jan Överlund puolestaan perusti Jana-nimisen bändin, joka teki yhden levyn Edelin kanssa. Molemmat olivat bändeissään selkeitä liidereitä, kun meidän yksikkö oli aina aika demokraattinen. Meidän työtapa oli hyvin yhteisöllinen.

Olen tykännyt Ultramariinista aina tosi paljon, mutta olihan siinä selkeää kilpailua. Mun on ollut paljon helpompi tykätä heistä sen jälkeen, kun ei ole enää tarvinnut verrata niitä omiin tekemisiin. Ne oli vähän nuorempia jätkiä, mutta niiden musiikissa oli samaa henkeä. Brittipopista me kaikki tykättiin.

Vaikka me hajaannuttiin opintojen takia, niin loppuun asti kuitenkin treenattiin Hämeenlinnassa. Sillä tavalla säilyi kosketus siihen bändiskeneen. Kolmas vähän saman tyylinen bändi Hämeenlinnasta oli Finn Anderssonin Tunaflakes. Ultramariinissa oli vähän ujompia ja sulkeutuneempia kavereita ja Finnan bändi oli enemmän sellaista jätkämeininkiä. Ne oli vähän eloisampia tyyppejä.”

 

Teksti: TERO ALANKO ja PETRI SILAS