Tiukka aikuisrockveto Don’t You Know avasi keikan ja osoitti heti, mistä Guitar Slingersissä on kyse meillekin, jotka emme ole bändiä aikaisemmin livenä todistaneet. Jore Marjaranta kertoi, että hänellä on nyt Tavastia-esiintymisiä viideltä vuosikymmeneltä. Ensimmäisten kappaleiden joukossa ollut, erinomaisen ysäritotomainen Dreams otti loputkin vaikut korvista. Niin ikään muutkin vanhat kappaleet lähtivät todella kovalla intensiteetillä, mutta setin tiukimmaksi vedoksi osoittautui Guitar Slingersin uusin single Freedom Day. Kappale todisti, että yhtye tosiaankin on löytänyt uutta puhtia tekemiseen. Marjaranta kertoikin yhtyeen olevan ylpeä kappaleesta. Ja niin on syytäkin olla. Kohokohdaksi mainittakoon vielä That Little Something levyltä Sudden Love, joka toimi livenä oikein loistavasti. Soundit olivat kunnossa keikalla, tosin voimaballadissa Marjarannan laulussa oli vähän turhan juustoisesti kaikua.
Yleisö koostui, ei niin yllättävästi, ysärillä nuoruutensa eläneistä keski-ikäisistä ihmisistä. Vieressäni kuitenkin oli sympaattinen poikaporukka, ilmeisesti nuoria kitaristeja, jotka olivat tulleet katsomaan nimenomaan Ben Granfeltin kitarataituruutta. Heidän keikan jälkeinen kommenttinsa “vittu, mitä soittoa” sai hymyn huulille. Varsin samaistuttavaa. Granfelt esiintyi kohderyhmälle edukseen kasarin kitarasankareille kumartavalla soittotyylillään. Rouheaa säröä ja paljon chorusta. Superstraton tallassa kiilteteli tietysti krominen Floyd Rose.
Yleisöä oli löytänyt Tavastialle hyvin. Keikan intiimiydestä ei jouduttu kuitenkaan tinkimään. Marjaranta spiikkaili toverillisesti muistoja yhtyeen vuosien varrelta. Kaiken kaikkiaan yhtyeellä vaikutti olevan lavalla kivaa toistensa kanssa. Kyseessä oli Guitar Slingersin kymmenes Tavastia-keikka, joten pieni historiikin kertaus oli paikallaan.
Cover-bändinä uransa aloittanut Guitar Slingers ketjutti kolme lainavetoa setin loppupuolella. Covereina kuultiin Bad Case Of Loving You (Robert Palmer), Amanda (Boston) ja rouhea boogie-versiointi Hard To Handlesta (Otis Redding). Vaikka kappaleet kulkivat vähintään yhtä hyvin kuin alkuperäisetkin, kolmen lainakappaleen hittiputki osoittautui lopulta varsin tylsäksi ja ennalta arvattavaksi tempuksi. Etenkin Hard To Handlen kohdalla tuli jo fiilis, että cover-bändiäkö tässä nyt tultiinkin katsomaan. Guitar Slingersin diskografiassa on parinkin setin verran oikein mainioita AOR-sävellyksiä, joten en näe syytä näin monen lainakappaleen nostamiselle settiin asti.
Ben Granfelt alleviivasi ajan kulumista kertomalla, miten vaikeaa on soittaa selvinpäin. Ei kuulemma ole 90-luku enää. Ehkä näin kornit heitot olisi voinut tosiaankin jättää sinne ysärille. Samaan hengenvetoon todettakoon, että Granfelt on varsin tarkka kitaristi – selvinpäinkin. Granfelt on kertonut myyneensä putkivahvistimensa ja siirtyneensä pieneen pedaalimalliseen Bluguitar Amp1 -hybridivahvistimeen, jossa nanoputki tuottaa sadan watin tehon päätteestä. Lavalle ja oikeastaan koko eturiviinkin kitaran tuuttasi Bluguitarin pieni yhden elementin kaappi. Äänenpaineesta ei ollut puutetta, ja kitara peittosikin paikoin Marjarannan laulua. Tosin onhan Granfeltin kitara yhtä lailla solistisessa roolissa yhtyeessä.
Setin lopussa kuultiin bändin ehkä tunnetuimmat omat kappaleet This Is Forever ja Baby It’s Alright. Encorena kuultiin vielä yksi cover, ZZ Topin Stages. Mainio lopetus konsertille.