Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Sonja Behm
Odotan marraskuisena lauantai-iltana Litku Klemetin keikkaa alkavaksi. Kyseessä on 29. kerta, kun olen Litku-keikalla aikavälillä 2016-2024. Hyllystäni löytyy Litku-musiikkia kahdeksan vinyylin, kahdeksan cd-levyn, kuuden c-kasetin ja kolmen seiskatuumaisen vinyylin verran. Kun ihmettelen ympärilläni olevaa yleisöä Olympia-korttelissa, alan jo tunnistaa joitakin tuttuja kasvoja, jotka ovat tulleet vastaan ennenkin Litku-keikoilla varsinkin täällä Tampereella.
En todellakaan keräile ihan jokaisen bändin levyjä samanlaisella pieteetillä tai käy katsomassa joka bändin keikkoja näin paljon. Kun juttelen muutaman ihmisen kanssa ennen keikkaa, selviää jo muutaman kommentin kautta, miksi minä ja moni muu fanitamme Litkua ja Litku-bändiä näin kovasti: Tässä musiikissa on jotain poikkeuksellisen aitoa.
Tänään bändi ja koko yleisö juhlistaa jo Litku Klemetin kahdeksatta albumia, joka julkaistiin muutama viikko sitten. Funny Girl on pinkin värinen ja koirakantinen levy on kuin dramaattista komediaa ja koomista draamaa vuorotellen juuri sillä tavalla kuin ihmiselämässä on tapana käydä. Toisin kuin välillä annetaan ymmärtää, me ihmiset olemme aika harvoin yksinkertaisesti onnellisia tai onnettomia tai koe mitään muutakaan tunnetilaa yksi kerrallaan. Litku-musiikissa merkittävää onkin juuri se, että se syleilee tätä inhimillisen tunne-elämän ristiriitaisuutta ja osaa sekä ahdistua siitä että nauraa koko asialle aivan käsittämättömän hienosti kirjoitettujen pop-kappaleiden kautta.
Aitous onkin sitten sellainen asia, että sitä on vaikeaa määritellä. Oikeastaan niin vaikeaa, että yhden aito saattaa olla toisen feikki. Eli toisin sanoen olen ihan varma, että jotakuta toista Litkun aitous ärsyttää tavattomasti ja kaikki mitä bändi tekee vaikuttaa feikiltä. Riippuu keneltä kysytään. Aitous joko on tai sitä ei ole, mutta silloin kun sitä on, niin se varmasti ärsyttää ja kiehtoo yhtä monia ihmisiä. Olympiassa paikalla oli ihmisiä, jotka tuntevat samaistuvansa Litku-musiikkiin juuri sen takia, koska he ovat itse omassa elämässään ja omalla tavallaan kokeneet ulkopuolisuuden tunnetta ja löytävät Litku-hahmosta sen tyypin, joska uskaltaa olla oma itsensä ja pistellä menemään myös lavalla.
Huomaan taas keikan aikana uppoutuvani hetkittäin hauskoihin ajatuksiin. Mietin miten nämä Litku-kappaleet ja -sanat on kirjoitettu. Tiedän että on olemassa aika paljon biisinkirjoittajia, jotka ajautuvat jonkinlaiseen itsesensuuriin tai koristelemaan tunteita kappaleiden takana mitä erikoisemmilla tavoilla. Mieli tekisi kyllä kirjoittaa todella suoraan ja sanoa asiat siten kuin ne mieleen tulevat, mutta sitten kaikki sanavalinnat ja vertauskuvat kuulostavatkin suomeksi vähän höpsöiltä ja niitä asioita aletaan peitellä useiden vertauskuvakerrosten alle, kunnes SE TUNNE alkaa hälvetä. Samaa saattaa tapahtua soundien ja melodioitten kanssa. Voi tulla olo, että ”eihän näin voi sanoa” tai ”eihän tällaista melodiaa voi levylle laittaa”, vaikka SE TUNNE olisi eniten läsnä juuri tuossa muodossa. En tiedä miten Litkulle bändeineen käy biisinkirjoitusvaiheessa, mutta se mitä levyllä kuuluu, tuntuu olevan ihan tavattoman aitoa. Ihan kuin näissä lauluissa ihan oikeasti uskallettaisiin sanoa ja soittaa asiat juuri sillä tavalla kuin oikeasti mieli tekee.
Kyse ei ole siitä, että Litku bändeineen tekee asiat hyvin ja muut tekevät huonosti tai että Litku toimii oikein ja muut väärin, vaan siitä että Litku on musiikissaan niin harvinaisen suoralla tavalla oma itsensä, että se on erittäin rohkeaa. Litku Klemetti on ehkä alter ego, mutta SE TUNNE näissä lauluissa on täysin todellista. Tai oikeastaan pitäisi sanoa että NE TUNTEET, koska Olympian keikallakin sai huomata monesti sekä hymyilevänsä että liikuttuvansa samoista kappaleista yhtä aikaa. Parhaana esimerkkinä uuden albumin Jos olisin koira -laulu, joka on aivan ihanan hellyyttävä, naiivi ja höpsökin kappale, mutta sanomaltaan ja melodialtaan tavattoman liikuttava juuri siksi, että siinä puhutaan asioista myös vertauskuvin, mutta samalla ne vertauskuvat ovat yhtä todellisia kuin SE TUNNE kappaleen taustalla.
Vaikka unohdettaisiin kaikki tämä juuri hössöttämäni ja keskityttäisiin ihan vain musiikkiin, lauluun ja soittoon, niin Litku Klemetti on jo niiden voimalla bändi, jonka keikkoja voin täysin vilpittömästi suositella kaikille.
Tämän porukan keikat eivät kerta kaikkiaan kangistu kaavoihinsa. Ne eivät tunnu rutiinilta. Eivätkä pakotetuilta. Litku-keikoilla ei voi koskaan tietää, mitä kappaleita tullaan kuulemaan. Hyvänä esimerkkinä se, että bändin eräänlainen suurin ensihitti on yhä Juna Kainuuseen ja bändillä on varaa jättää laulu soittamatta, eikä hommassa käy niin, että keikkapaikalta laahustaisi ulos joukko pettyneitä ihmisiä, kun sitä yhtä kappaletta ei tullutkaan. Nytkin keikalla kuultiin uuden levyn parhaiden palojen ohella samaisen Juna Kainuusen -albumin kappaleita kuten Mäkkärirakkautta ja Karenssi, joita ei ole kuultu ainakaan sataan vuoteen. Litku-keikoilla on pirun hauskaa käydä, koska voisin mennä vaikkapa kahtena viikonloppuna peräkkäin katsomaan yhtyeeltä neljä keikkaa ja ne kaikki olisivat juuri oikeissa asioissa erilaisia kokemuksia. Maailmassa on liikaa bändejä, jotka toistavat keikkojaan saman käsikirjoituksen mukaan, joten onneksi meillä on vielä litkuja, joiden asenne on tässä mielessä hyvinkin punk.
Unohtamatta sitä, millä intensiteetillä kappaleet esitetään. Litku-bändi rokkaa, poppaa, groovaa, svengaa, moshaa, revittelee ja rauhoittuu vaikka pianoballadin äärelle yhden ja saman keikan sisällä ilman, että tästä tulee minkäänlaista sekasotkua. Tämä kaikki on Litkua. Saman keikan sisällä Litku-Sanna saattaa aidosti ihmetellä, miten tänne tuli yli 20 ihmistä, laulaa koiraballadin koiramaski ja -häntä päällään, rokata itsevarmuuden äärilaidoilla Sinä tiedät sen -rallia tai vaikka jorata menemään Tour de Francen diskon parissa. Bändin välistä kemiaa on hauskaa seurata, kun se on hetkittäin lähes ilmeettömän vaatimatonta kuin sanoakseen ”Me nyt vedellään vähän tämmöstä… toivottavasti pidätte… muttei ole pakko”, mutta kyllä ne hymyt leviävät koko bändin kasvoille, kun yleisö antaa jokaisella elellään, yhteislaulullaan ja hymyllään ymmärtää, että me tykätään teistä aivan älyttömän paljon juuri siksi koska olette.
Sanotaan, että Litku-keikoilla kaikki on mahdollista, koska Litku-hahmon kautta voi tehdä mitä tahansa, mutta kyllä tässä 29. koetun keikan jälkeen on jo sanottava Sanna Klemetille, ettei hänen pidä enää vierittää kaikkea kunniaa alter egolleen Litku Klemetille, koska Sanna Klemetistä itsestään on vuosien varrella kuoriutunut huima esiintyjä juuri sen takia, että hän on oma itsensä, aito. Samoin koko Litku-bändi on oma itsensä, aito. Nämä laulut ovat vilpittömiä ja aitoja samaistuttavia sävellyksiä juuri mainittujen syiden takia. SIKSI näille keikoille mennään kymmeniä kertoja, SIKSI Litku-keikat keräävät koko ajan enemmän jengiä ja SIKSI ihmiset riemastuvat ja liikuttuvat näistä lauluista. Maailmassa on niin paljon teennäistä hevonpaskaa, että on ihanaa, kun Litku ja Litku-bändi uskaltavat olla aitoja.
Kaikkien ei pidä olla kuin Litku Klemetti, mutta kannattaa uskaltaa olla oma itsensä kuten Litkukin rohkenee.
