Housea pääsee harvemmin livenä arvioimaan, koska se yleensä toteutetaan dj-voimin. Malla (Malmivaara) tekee kuitenkin virkistävän poikkeuksen: laulajalla on lauteillakin takanaan oikea rumpali, muun muassa Aavikosta ja K-X-P:stä tuttu Tomi Leppänen, ja koneita sekä koskettimia hoitaa eniten räppikehissä viihtynyt Kalifornia-Keke. Malla on poikkeus sikälikin, että hän laulaa housea suomeksi.
Onhan sitä muistaakseni joku muukin kokeillut, mutta se on jäänyt kokeiluksi. Mallalta on tullut jo kaksi albumia tuossa tyylissä: Malla (2021) ja Fresko (2023). Olympiassa lattia oli täynnä ilmiselviä faneja, ja kollektiivinen tanssi käynnistyi yhtä pian kuin musakin.
Homma toimi mainiosti. Aito rumpali toi ratkaisevan elon valmiisiin biitteihin, samoin pientä sooloilua harrastanut Keke. Parasta oli se, että biiseissä oli selvästi erilaisia sävyjä ja jippoja haettiin stereotypioiden ulkopuolelta. Tasatahtijumputus jäi aika vähiin, kun rytmipolitiikassa oli usein ilahduttavan funkyä synkopointia ja hetkittäin tiettyä dub-viritystä, ei vähiten tuhdeilla bassolinjoilla. Molemmat sopivat housen mausteeksi erinomaisesti ja vain lisäsivät tempojen imua. Kannustan jatkamaan molempia linjoja pelottomasti!
Kokonaissoundia leimasi myös tietynlainen psykedeelisyys ja sensuellius, mikä sekin oli ehdottomasti kotiinpäin. Varsin aseistariisuva piirre oli Mallan täysin luonnollinen lavaolemus. Esiintymisessä ei näkynyt mitään dramaattista diivailua.
Teksteistä tarttui korvaan vain joitain fraaseja tai sanoja, kun laulussa oli niin rutkasti kaikua ja muutakin efektiä. Laulu toimi paremminkin yhtenä instrumenttina muiden joukossa. Mutta livenä se ei haitannut yhtään. Koko hoito oli sekä fyysinen että tunnelmallinen, hiukan mystisellä tavalla. Avainsana on hypnoottisuus.
Loppupeleissä keikan ainoa vika oli, että se kesti encoreineenkin vain vähän yli tunnin, mikä house-osastossa on lyhyt hetki. Niin minä kuin muutkin olisivat halunneet vielä reippaasti lisää.