Lupsakka Homme – Rock The Beach | 26.6.2013 Hietaniemen ranta, Helsinki

Olen tavattoman laiska keikoilla ja rokkifestivaaleilla kävijä, koska olen ikäloppu mummo. Olen käynyt viimeksi Ruisrockissa vuonna 1990. Innostuin kuitenkin hieman Helsingin Hietaniemen uimarannalla järjestettävistä Rock The Beach -karkeloista, sillä minulla olisi sinne vain kävelymatka kotoani Larusta, tuosta ghetosta karusta.

Esiintyjälista vaikutti oikein vetävältä, erityisesti Queens Of The Stone Age, tuo ehkä tällä hetkellä maailman vetoavin rockbändi, jonka uusin …Like Clockwork -levy on muuten loistava. Esitän tässä yhteydessä kohteliaan reklamaationi levyn edellisessä Soundissa arvioineelle Luukkasen Antille, joka antoi vain kolme pistettä viidestä. Hyi sinua, hupakko.

Sain yllätyksekseni vapaan pääsyn tilaisuuteen Soundin laillisena edustajana. Oli siis pakko ryhdistäytyä. Ei enää sekoilua, ryyppäämistä eikä takapuolten kuvailua, vaan ehtaa asiallista rockjournalismia. Tylsää.

Lähdin paikalle ajoissa tarkistaakseni paikan puitteet, jotka vaikuttivat hyvältä. Oli riittävästi vessoja, ruokapisteitä sekä kaljahanoja. Jopa jaloviinabaari löytyi. Koska oli erityisen kuuma päivä, niin ostin oitis baarista parit 8 euron jallukolat jäillä kuunnellessani samalla muutaman biisin Pää Kii -yhtyeen klo 15.45 alkaneesta railakkaasta punk-esityksestä. Pändillä oli lavalla peräti kolme kitaristia, jota en ihan ymmärtänyt, sillä kaikki sahasivat samaa komppia. Rumpali oli mainio, vaikka etummainen tom-rumpu puuttui. Laulaja Teemu Bergman taisi olla melko selvin päin, koska laulu kulki mukavasti. Saatan harkita Pää Kii –levyn hankkimista.

Lähdin tämän jälkeen haahuilemaan alueelle. Pressipassini ei oikeuttanut VIP-osastolle pääsyyn, joten etsiydyin hetkeksi lepäämään varjoisaan keskitysleirimäiseen pressi/vierasaitaukseen, jossa oli oma myyntipiste. Kaksi kylmää siideriä, kiitos. Hyvää ja raikasta. Olin jo tähän mennessä tyytyväinen alueen ja tapahtuman palveluihin. Törmäsin pressialueelta lähtiessäni pändimme basistiin Rita Lovelyyn, jonka nappasin mukaani ja ristin festarivosuksi.

Alueella oli peräti kolme lavaa, joista seuraavaksi etsimme päälavan, jolla oli vuorossa amerikkalainen The Gaslight Anthem. F-musiikin myymäläpäällikkö Juckis oli hehkuttanut pändiä Hemmolle. Valitettavasti en saanut esityksestä irti oikein mitään, koska americana-tyylinen musansa ei ollut entuudestaan tuttua. Ihan kiva. Pitäisi varmaankin joskus kuunnella radiota tai jotain uusia bändejä. Suomen valoisa kesä ei muuten anna armoa festivaalien valoshow’lle, joka jää valjuksi.

Festareille ei tulla säästämään vaan tuhlaamaan. Rahaa on. Minä tarjoan.

Otimme Ritan kanssa ritolat ja vaelsimme rannan eteläpäätyyn, jossa oli hieman pienempi lava ja jäimme odottamaan seuraavaa Billy Talentia, joka on kuulemma Ritan suosikki. Taas oli jano, joten otimme parit ylihintaiset lonkerot. Tai eihän 6 euroa/muki nyt niin paljoa ole. Festareille ei tulla säästämään vaan tuhlaamaan. Rahaa on. Minä tarjoan.

Kanadalainen Billy Talent aloitti aikataulun mukaan tismalleen klo 17.50. Vaikken ole tätäkään yhtyettä ikinä kuullut, niin esitys ja turboahdetut punk-pop-biisit tempaisivat mukaansa. Bändihän on mainio! Vaikka kyseessä on siis trio + laulaja, niin esitys oli täyteläinen, rikas ja suunmukainen. Positiivinen laulaja kehui vuolaasti yleisöä, Suomea, säätä sekä muita esiintyjiä. Ostan varmasti kaikki heidän levynsä. Ritakin tykkäsi.

Sitten oli illan pääesiintyjän vuoro. Amerikkalainen psykedeelistä aavikkotraktorirockia soittava Queens Of The Stone Age on esiintynyt Suomessa noin 10 vuotta sitten. Enpä ollut silloin mestoilla, nyt olen. Olen fanittanut bändiä jo Rated R –levystä (2000) saakka. Ällistyin, kun he aloittivat. Pääjehu Josh Homme oli meinaan tehnyt ns. hemmot eli ajanut kauniin tukkansa pois. Snif.

Keikka osoitti hyvin, miten kova live-bändi QOTSA on. Hyväntuulinen ja karismaattinen Homme vetää vokaalit just eikä melkein ja viimeisimmän levyn kokoonpano säestää svengaavasti sekä täysin virheittä. Erityisesti uusi rumpali Jon Theodore on tuonut lisää tanssittavuutta ja groovea musaan. Pojilta irtoavat myös upeat taustaköörit. QOTSA on myös hyvä esimerkki siitä, että bändillä on livenä törkeän hyvät soundit. Sietäisi monen alapäähöttöä ja -puuroa tarjoavien miksaajien ottaa oppia. Ei tullut muuten yhtään liian kovaa, vaikka seurasimme keikkaa melko läheltä lavaa. Bändi esitti tiiviin tunnin väkevän bilesetin:

  1. Feel Good Hit Of The Summer
  2. You Think I Ain’t Worth A Dollar
  3. No One Knows
  4. God Is The Sun
  5. Burn The Witch
  6. Sick, Sick, Sick
  7. If I Had A Tail
  8. Little Sister
  9. I Sat By The Ocean
  10. Make It Wit Chu
  11. Go With The Flow
  12. A Song For The Dead

Lupsakka Homme moitti setin loppuvaiheessa liian innokasta järjestysmiestä, joka esti tyttöä istumasta kaverinsa olkapäillä ja taisi heittää järkkäriä vesipullollakin vai olikohan se kaljapullo? Äijä otti muuten välillä huikkaa lasista, taisi ehkä olla suomalaista Kossua, toivon. Yleisö lauloi kiltisti pyydettäessä mukana Make It Wit Chun kertosäkeessä, jossa Homme flirttaili kuulijoilleen. Taisi monen tytön housut kastua, jos ei muuta niin hiestä. Itse ainakin jorasin peppu kuumana. Keikka oli huippuli, mutta liian lyhyt. Uusimman levyn biisejä olisi voinut olla enemmän. Ehkä sitten ensi kerralla.

Tälläkin festivaalilla näki muuten paljon tatuointeja ja todella rumia sellaisia. Empiirisen tutkimukseni mukaan yli puolella paikalla olleista ihmisistä oli tatuointi. Voi meitä tatuoimattomia raukkoja.

Seuraavaksi oli vuorossa Stone Sour, johon en upean QOTSA:n jälkeen enää jaksanut keskittyä, vaikka laulaja Corey Taylor osaakin karjua makean melodisen maanisesti. Sori jätkät. Keskityin ryystämään siideriä baarialueella. Alueelle oli muuten tullut melko mukavasti jengiä, arvioin varovasti, että vajaat 20 000 päätä. (Järjestäjät vahvistivat keskiviikon yleisömääräksi 17 000.) Toivon tälle mainiolle festivaalille oikein hyvää jatkoa ja menestystä, mutta opastauluja sekä aikatauluja on vastaisuudessa hyvä lisätä. Vettäkin sai ilmaiseksi, vaikka vesipiste olikin ruuhkainen.

Ai niin, sitten oli vielä illan ihan oikean pääesiintyjän eli Green Dayn vuoro, mutten jaksanut jäädä sitä enää katsomaan. Otin tyynesti hatkat. Rita jäi vielä paikalle, koska Billy Joe Armstrong on kuulemma söpö ja sillä on hyvä takamus. Musiikki kantautui melko hyvin Hietaniemestä tuulen mukana kotiini Lauttasaareen ja kuuntelin hetken Green Dayn mölinää ikkunasta ennen nukahtamistani.

Heräsin tekstariin: ”Green Day oli paras. Mitäs läksit. T. Rita”.

(QOTSA-kuva: Live Nation)