Slash, Alice Cooper, Steven Van Zandt, Slayer, The Hives ja Backyard Babiesin Nicke Borg. Keksittekö ketään muuta suomalaista artistia, jolle kyseiset herrat lähettäisivät syntymäpäivätervehdyksensä?
Entä kenen muun keikalla esiintyisivät samaan aikaan Apocalyptica, Jenni Vartiainen, Paleface, Redrama, Tommy Lindgren, Mikko Herranen ja Nasty Suicide? Tuskinpa kenenkään muun.
Michael Monroe on ainutlaatuinen artisti, jollaista ei ole nähty ja jollaista ei tulla näkemään. 50-vuotispäiväänsä Turun Ruissalossa juhlinut rockveteraani on täysin ainutlaatuinen tapaus kotimaisessa populaarimusiikkikentässä.
Rantalavan viimeisenä artistina lauantaina esiintynyt Monroe ei kuitenkaan ole monen ikäisensä tavoin nostalgian varaan heittäytyvä menneisyyden muistelija. Entiselle Hanoi Rocks laulajalle on ollut aina luonteenomaista suunnata katse tulevaan kohti tuntematonta. Monroe on saanut monesti kärsiä periksi antamattomasta mielestään ja tinkimättömästä linjastaan. Toisaalta juuri siksi tuntuu niin hyvältä seurata herran menestystä viime vuosina.
Ruisrockin energinen keikka alkoi viime vuoden parhaalla ja tehokkaimmalla rockrypistyksellä Trick of the wristillä, Queens of the Stone Agesin You Think I Ain’t Worth A Dollar But I Feel Like A Millionairen ja Stoogesin I wanna Be your Dogin sukulaiskappaleella. Myös muu setti vedettiin vahvasti Monroen viimeisen studioalbumin painotteisena. Väliin ripoteltiin paloja menneiltä vuosilta. Kyseessä oli hyvin samantapainen keikkasetti, jolla yhtye on kiertänyt viimeisen vuoden ajan.
Konsertista on vaikea keksiä mitään pahaa sanottavaa. Siinä oli liikettä, energiaa, raivoa ja rakkautta. Kaikkea, jota erinomaiselta keikalta voi pyytää. Loppupuolen yllätysvieraat ja mieleenpainuvat kappalevalinnat olivat kirsikka kakun päällä. Klassikko, jota tullaan muistelemaan vielä vuosienkin päästä.
Teksti: Ville Hartikainen
Kuvat: Marko Säynekoski