Sääseurantaa ja notkeaa logistiikkaa – Musiikki selviytyi Sidewaysin voittajaksi olosuhteista huolimatta

Sideways, Helsinki 17.-18.6.2016

Petri Anttila / Sideways

Tämän vuoden Sidewaysin olosuhteet nousivat valtakunnallisen uutisen tasolle, sillä reippaiksi yltyneet sade ja tuuli aiheuttivat melkoisia vaikeuksia festivaaliorganisaatiolle. Se selviytyi haastavasta tilanteesta varsin hyvin, vaikka kahden päälavan keikan (Iisa ja Pariisin Kevät) peruminen lauantaina oli tietysti ison kaliiberin harmi. Pienempien lavojen keikat saatiin siirrettyä notkeasti välittömässä läheisyydessä olleeseen Suvilahden Kattilahalliin, jossa vielä alkuillasta ei ollut pelättyä tungosta.

Koko ajan ilmassa olleesta vesimuhjusta huolimatta tunnelma tuntui alueella olevan varsin hyvä. Koska etukäteen oli tiedossa, ettei keli siitä paremmaksi tulisi muuttumaan, pystyi iloitsemaan niistä muutamasta kuivemmasta hetkestä. Sen sijaan keskittymishäiriöiselle toimittajalle jo laatuisan ohjelman keskellä tällaiset odottamattomat muutokset aiheuttivat lisää paikasta toiseen säntäilyä. Tylsästi tulikin katsastettua pääosin jo valmiiksi luotettaviksi tuntemiaan nimiä.

Niin kuin vaikka Talmud Beachia, joka on paljon monipuolisempi kuin mitä ainaiset Canned Heat- ja J.J. Cale -viittaukset antavat ymmärtää. Kekkosessa mukaan liittyi trion kanssa yhteislevyäkin työstävä Faarao Pirttikangas.

Radiopuhelimista on taas uuden levyn myötä kirjoitettu sellaisia ylisanoja, että yhtyeeseen perehtymättömälle ne voivat aiheuttaa jo allergiaa. Mutta minkäs teet: bändi oli jälleen ylivertainen. Keikan huumaava volyymi ja soiton vastaansanomaton intensiteetti naulitsi taas paikalleen. Kohokohtia kertyi hetki hetkeltä lisää. Jäämeri tai kahdella viime levyllä eri versioina kuultu Ei kenenkään maa käyvät tällaisista kelpo esimerkkeinä.

Ty Segallin ja The Muggersin keikkaan pääsin liittymään vasta siinä vaiheessa, kun viimeistä viisua veivattiin ja jos koko setti oli samaa tasoa, niin menetys oli iso. Ranger tuntui olevan jotenkin väärässä paikassa rässikaahauksellaan. PJ Harveyn paikalle pahimpaan myrskyyn siirretty Saimaa jakoi mielipiteitä tehokkaammin kuin mikään muu tapahtuman artisti, mutta yhtyeen fanillekin setti kuulosti enemmän soundcheckiltä kuin suurelta urheilujuhlalta. Mistä ei tosin olosuhteet huomioiden voi kovin suuria moitteita jakaa. Julien Bakerin yksin sähkiksensä kanssa esittämä osuus tuntui väärällä tavalla karulta.

Lauantaina naaman käänsi oikeinpäin Have You Ever Seen The Jane Fonda Aerobic VHS:n setti. Hauskaa tuntui olevan yhtyeellä itselläänkin, joka intoutui heittämään vielä niukasti paikalle uskaltautuneen yleisön joukkoon omia tuliaisiaan. Näyttivät pesäpalloräpylöiltä ja miltä lie grillihanskoilta.

Ehkä rajuin yllätys oli Mara Ballsin liekehtiminen. Tuore albumi on ihan mainio, mutta lavalla kitarasankarittarella oli kirjaimellisesti ketunhäntä kainalossa. ”Vähemmän älyvehkeitä, enemmän oikeita vehkeitä” oli tosiaan hyvä slogan artistille, jonka munakas taiteilijanimi oli enne. Esiintyminen tihkui olosuhteista huolimatta seksiä ja jännitettä ja Maran trio soitti suoraviivaisesti mutta tymäkästi. Artisti itse tykitteli menemään kuin Ted Nugentin ja Joan Jettin kosminen jälkeläinen.

Lauantain yllätysesiintyjä ei tainnut monellekaan enää yllätys, joten Lushin ristiriitaisia odotuksia ehti käydä läpi jo ennalta. Kun itselle läheisin levy on aikoinaan viimeiseksi jäänyt pop-karkkipussi Lovelife (1996) bändin reunion-keikoillaan keskittyessä varhaiseen eteeriseen soundiinsa, ei kehdannut liikoja etukäteen fiilistellä. Miki Berenyi joutui pinnistelemään korkeita nuotteja tavoitellessaan eikä bändikään järin pehmeästi soinut, mutta jälleennäkeminen oli mieluisa. Jäsenten habitus oli muutenkin kaukana popyhtyeestä ja välillä tuntui olevan ajatuskin. Berenyin huoli oli jo Britannian Brexit-äänestyksessä, johon toivoi jo suomalaisyleisönkin painostusapua.

Loppuilta menikin pahimpia myräköitä väistellessä eikä kokonaisia keikkoja tullut nähtyä kuin Kivesveto Go Gon sekava mutta viihdyttävä punk stand up -kohellus. Viagra Boys oli tuimaa vanhan jenkkipunkin, noise rockin ja elektron yhteisrutinaa, mutta ei päästänyt henkisesti lähelleen. Mykki Blancon energinen esiintyminen tuntui puhuttelevan yleisöään vahvasti. Ja vaikka sinnikkäästi fiilis oli korkealla pysynytkin, niin kovasti odottamani Oranssi Pazuzun aloitellessa voitti kotiinpaluu henkisen kamppailun mustasta avaruusrockista.

Teksti: Antti Luukkanen