Jos voi olla sellaista termiä kuin stadilainen luonnonlapsi, Elli Haloo täyttää kriteerit komeasti. Paitsi että mimmi laulaa punaisesta suustaan hyvinkin hippimäisiä rivejä, hänen olemuksestaan tähtimäisyys on kaukana, tätimäisyydestä nyt puhumattakaan.
Mutta vaikka Elli onkin bändin kiistaton keulakuva ja sanoittaja, Haloo Helsinki! muodostuu myös kolmesta muusta soittajasta, jotka ovat hitsautuneet tiukasti yhteen: rumpali Jukka Soldan takoo yhtyeelle värikkään ja tanakan beatin, jota kitaristit ja biisintekijät Leo Hakanen ja Jere Marttila komeasti koristavat. Lisäksi Marttila tarttuu bassoon silloin, kun Elli sen päästää käsistään ja kitaristit hoitavat myös taustalaulut. Yhtyeen yleissoundi on tiukka ja melodinen, tietyssä mielessä ajaton, joten faneja riittää niin nuorista kuin vanhoista, Pakkahuoneen loppuunmyydyssä salissakin näkyi monia ihmisiä, jotka olivat jo vähintäänkin kypsässä keski-iässä.
80-minuuttisessa esityksessä nähtiin kyllä rock-tähden elkeitäkin – jos yleisö laulaa mukana, sillehän ei artisti voi mitään, mutta laulatustakin esiintyi monessa kohdassa. Elli sai kuitenkin sen anteeksi vapautuneella esityksellään – välillä hän tanssi vapautuneen oloisesti kuin samaani konsanaan. Vaikka kyse on uuden Kiitos ei ole kirosana -levyn kiertueesta, vanhempaakin materiaalia kuultiin, esimerkiksi Vieri vesi vieri ja Maailman toisella puolen verevinä esityksinä. Edelliseltä levyltä kuultiin ainakin Huuda ja Maailma on tehty meitä varten, uuden levyn anti kiteytyi parhaiten kappaleissa Beibi, Kuussa tuulee ja encorena soitetussa nimikappaleessa.
Haloo Helsingin livesoundi on muuttunut stadionrockin suuntaan. Siinä mielessä ei ole ihme, että yhtye aikoo pitää viimeisen konsertin ennen sapattivapaataan Hartwall-areenalla. Hyvä niin, mutta kysymys kuuluu: mitä sen jälkeen? Toistaiseksi bändillä oli homma vielä hallussa, mutta eiköhän se itsekin mieti mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Teksti: Antti Marttinen
Kuva: Jussi Sallinen / Haloo Helsinki! -Facebook-sivu