Kolumni: Miksi Taylor Swiftistä on tullut niin valtava ilmiö, vaikka hänen musiikkinsa on geneeristä?

Arttu Seppänen pohtii Soundissa 6/24 mysteeriä nimeltä Taylor Swift.
20.6.2024 09:42

Taylor Swiftiä on yksinkertaisesti tullut aivan liikaa joka suhteessa. Liikaa musiikkia, liikaa uutisia, liikaa videoita joissa Swift laulaa bodyssa stadionilliselle ihmisiä Cruel Summeria. Popin syyttäminen laskelmoinnista on pilvelle huutamista, mutta mitä enemmän Swiftistä on tullut bisnestä, sitä enemmän artistiin on turtunut. 

Mittarit punaiselle, taas tulee yksi teksti Taylor Swiftistä. 

Miksi Swiftistä on tullut niin iso, vaikka itse musiikki on niin geneeristä? Osittain juuri siksi, mutta sen lisäksi tarvitaan juuri oikea ajoitus monella eri rintamalla ja vähän tuuriakin. 

Swiftin musiikin kuvastossa ja sen ympärillä voi nähdä pohjoisamerikkalaisen popkulttuurin kaikki keskeiset kliseet: high schoolin futisjoukkueen kapteenit ja rentut, avoautot ja aavikot ja kimaltavat kledjut. Tätä meille on syötetty jo vuosikymmeniä. 

Koronan jälkeen ihmisillä oli entistä kovempi tarve kokoontua yhteen ja luoda yhteisöjä. Tämä on myös toiminut Swiftille eduksi. Tuntuu, että hänen suosionsa on suorastaan räjähtänyt lockdownin jälkeen. Ihminen on halunnut sinne, missä on lisää ihmisiä.

Tämänhetkiseen kulttuuriin kuuluu laitoihin törmääminen, asioiden mustavalkoistuminen. Isoista tulee entistä isompia ja pienistä entistä pienempiä. Vaikka kuuntelisit pelkästään indiemusiikkia Spotifyssa, paisutat ennen kaikkea Taylor Swiftin ja muiden eniten striimaavien rahapussia.

Swiftin musiikki on moraalisesti yksinkertaista ja yksioikoista. Se ei haasta kuulijaansa. Tällä hetkellä ihmiset ahmivat self help -kirjoja ilmiöistä ja diagnooseista, joilla saavat selityksiä vaikeille tunteille ja voivat ulkoistaa vastuuta itsensä ulkopuolelle. Myös Swiftin laulujen puhujan ympärillä on yleensä muita moraalisesti kyseenalaisia toimijoita suhteessa häneen itseensä. Omat viat ovat tiivistettävissä siihen, että ihastuu vääriin tyyppeihin, kun ei vain voi itselleen mitään. Ups!

Uusin ylipitkä tupla-albumi osoitti myös viimeistään Swiftin kaavautumisen. Kitkerät erobiisit yhdistävät valtavaa määrää ihmisiä: meiltä kaikilta löytyy vittumainen ex. Siksi jossain vaiheessa 2000-luvulla Suomen festarien suosituin yhteislauluhetki oli huutaa Terhi Kokkoselle takaisin ”minä vihaan häntä”.

Swiftin tarina ja kaikki häneen liittyvät ominaisuudet toimivat niin oikealla kuin vasemmalla. Hän on self made woman – eli rikkaan perheen kasvatti – joka on myös laittanut pahoja musiikkiteollisuuden setiä käkättimeen. 

Osa näkee hänessä jotain vanhaa; tällaisia poptähdet olivat ennen. Swiftissä on ysäritähden nostalgiaa. Hänen kaulaansa voisi laittaa Miss America -nauhan ja kansa huutaisi, että vanha aika on tullut takaisin. 

Maailma on sen verran sekaisin, että kun keväällä Saturday Night Livessa Sydney Sweeney vitsaili tissiensä kustannuksella, niin osa kiirehti julistamaan, että nyt woke on kuollut. 

Swiftin keikkatallenteilta näkee, miten paljon hän nauttii suosiostaan ja työnsä hedelmistä. On helppo olla iloinen hänen puolestaan. Hän on kaikkien katseiden kohteena, juuri tätä hän on halunnut, kansa hurraa jokaiselle lantion heilautukselle. Siitä tulee mieleen Robbie Williams katsomassa Angelsin aikana Knebworthin ennätysyleisöä vuonna 2003. Sillä erotuksella, että Williams näyttää myös hieman epäuskoiselta. Swift näyttää siltä kuin hän olisi koko ajan tiennyt, että jossain vaiheessa hän on tässä. Brittiläisen ja amerikkalaisen kulttuurin ero? 

Kuitenkin Swiftissä ja brittiläisessä Ed Sheeranissa on paljon samaa. Kummankin vahvuus on se, että he kykenevät omaksumaan monia eri tyylejä; kopioimaan ja luomaan uutta mutta tutun kuuloista musiikkia. Tätä poptähdet ovat tehneet aina, mutta nykytähdet voivat oppia esikuviensa kuten Madonnan ja David Bowien virheistä. Ainakin Swift tekee millintarkkaa työtä siinä, milloin ollaan naapurintyttöä ja milloin valjastetaan indieyleisö taakse.

Yksittäisiä biisejä enemmän Swiftissä on kyse koko tarinasta ja päiväkirjamaisesta seurannasta. Tietämättömät ja erityisesti tietämättömyyttään korostavat haluavat aina olla mainitsemassa niin Swiftin kuin Sheeranin kohdalla, etteivät he tunne yhtäkään heidän biisiään. 2010-luvulla törmäsin jatkuvasti siihen, miten monet sanoivat The Beatlesista samaa ja jäivät kieli pitkällä odottamaan muiden reaktioita. 

Olin tämän vuoden huhtikuussa radiossa keskustelemassa Taylor Swiftistä. Toimittaja kysyi minulta, todistetaanko nyt samanlaista ilmiötä kuin The Beatlesin kohdalla 1960-luvulla. Samankaltaista fanaattisuutta, pakkomielteisyyttä ja maanisuutta Swiftin fanituksessa on kuin The Beatlesin kohdalla aikoinaan. Myös beatlesit olivat aikansa seksisymboleita, halun ja fantasioiden kohteita. 

Fanitamme alueellaan suvereeneja, täydellisiä yli-ihmisiä. I want the one I can’t have, kuten Morrissey lauloi. Mitä isommaksi Swiftin yleisö kasvaa, sitä haluttavampi hänestä tulee. Ihmiset katsovat Swiftiä ja haluaisivat, että joku katsoisi heitä myös niin. 

Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 6/24.

Lisää luettavaa